Olen ehkä aikaisemminkin viitannut sananlaskuun ”menestyminen ei ole kiinni sitä, kuinka korkealle yltää, vaan sitä, kuinka korkealle pomppaa takaisin maakosketuksen jälkeen”. Suomennos on omani (no shit, Sherlock..), mutta ajatusta en ehkä onnistunut tärvelemään.
Nyt ollaan jälleen kerran otettu kunnon pintaraapaisu. Korkealta alas, ilman laskuvarjoa. On aika kokeilla pompun räjähtävyyttä.
Olen havainnut sekä lähipiirissäni että itsessäni ihmisten kykenemättömyyttä hetkessä läsnäolemiseen. Läsnäoleminen onkin vaikeata, koska tuntuu, että pitäisi olla jo suorittamassa seuraavaa tehtävää, tekemässä valmisteluja huomista työmatkaa varten tai suunnittelemassa ensi kvartaalin budjettia minuuttiaikatauluineen.
Kuitenkin läsnäolo on kaiken a ja o. Jos et pysty olemaan läsnä, älä tule ollenkaan.
Tänään huomasin, että olen läsnä. Puhuimme sulkapallokaverini kanssa (joo, pöllitty Riku Siivoselta, mutta totta) pitkällä lounaalla pitkästi parisuhteesta eli miesten ja naisten välisistä eroista. Olin mukana keskustelussamme, enkä edes ajatellut muuta. Valaistuin! Meitsihän on tässä, juttelen ja nautin hetkestä sekä sen tuomista hyvistä ja huonoistakin fiiliksistä. Se oli hieno hetki.
Älkääkä sanoko, että jos sä tajusit sen siinä samalla kun puhuitte, niin ethän sä silloin ollut läsnä. Olin mä. Se on vaan semmoinen inversio, ette te siitä mitään tajua.
Mitkä syyt ovat johtaneet tähän äkkinäiseen valaistumiseen ja läsnäolemiseni helppouteen? Muutaman viikon mittainen elämänarvojeni kelaaminen, tehtyjen tekemisten analysoiminen ja ei-katuminen, omien tarpeiden ja halujen miettiminen, tulevaisuuden suunnitteleminen, itsensä hyväksyminen mutta myös halu henkiseen ja fyysiseen kehittymiseen. Joku näistä tai jotkut näistä tai ei mikään näistä.
Ai mitä tarkoittaa ei-katuminen? No sitä, että morkkiksilla ei ainakaan elä pidempään. Jos luulet tehneesi jossain asiassa virheen, olipa se pieni fiba tai kardinaalimunaus, tee ensi kerralla eri lailla. Mutta älä valita tai haikaile menneitä, aikakonetta ei ole vielä keksitty.
-Easy-