Irtosuhteelliset elämäntapasurffarit – Lisääntyvä luonnonvara?
Otsikko on tarkoituksellinen paradoksi, ja todennäköisesti harhaanjohtava. Kirjoitan pitkästi koska en ehdi kirjoittaa lyhyesti. Yrittäkää jaksaa… mennään ajassa vähän taaksepäin.
Täytin kahdeksantoista vuotta noin kolmetoista vuotta sitten. Siihen mennessä elämässäni oli ollut tasan nolla yhdyntäkokemusta. Pidin sukupuoliyhteyttä niin tärkeänä juttuna, etten uskaltautunut sähläämään edes ensimmäisen tyttöystäväni kanssa, vaikka hän olisi kovasti halunnut. Pelkäsin, että kuitenkin mokaan tavalla tai toisella, ja saatan hänet vielä raskaaksi.
Täysi-ikäisyyden ohitettuani tämä yhdyntäkuparinen sitten rikkoutui, mutta varsinaiseksi seksihurjastelijaksi minua ei voinut missään nimessä kutsua. Ensimmäiset kokemukseni olivat jotenkin melko vaisuja, siis oman tuskin-niin-loistavan suoritukseni lisäksi siis myös partnereideni flegmaattisuudesta johtuen. Pidin seksiä melko ylimainostettuna nautintona.
Pikkuhiljaa kokemukset karttuivat. Tapasin muutamia itseäni vanhempia naisia. Heidän kanssaan opin, että seksi voi olla ihan hauskaa ja leppoisaa meinkiä, jossa toimitaan, tai voidaan halutessa toimia, ilman liikoja tunnesiteitä. Seksin tavoitteena on saada hyvä olo ja raukea mieli kummallekin.
Sitten alkoi seurusteluperiodi, joka kesti lähes koko opiskeluaikani. Katselin kavereideni temmellystä, ja ajattelin välillä jääväni monista hauskoista asioista paitsi. Mutta arvostin omaa parisuhdettani. Ajattelin, että jos menee vituiksi (tai siis ei mene) niin ehtiihän sitä sitten taas mennä ja mellastaa. Ja niinhän siinä sitten kävi. Kouluajan jälkeen tuli muutto opiskelupaikkakunnalta.
Lopulta, muutamien mutkien jälkeen, olin taas sinkku. Mutta tällä kertaa lähempänä kolmeakymmentä. Tuli kesä. Meno oli kova ja toiminnantäyteinen. Liikuimme muutaman myöskin eronneen kaverini kanssa. Tapasimme terasseilla sekä baareissa paljon ihania ihmisiä. Seksiäkin sai, lähes aina kun halusi. Harrastin yhdessä kesässä enemmän seksiä kuin koko siihen astisen elämäni aikana. Eli ennen tätä kesää minulla oli ollut ehkä 15 kumppania, ja kesän jälkeen 30.
Mielestäni 30 kumppania alkaa olla riittävästi, että tiedät jo suurinpiirtein minkälaisen ihmisen kanssa viihtyisit pidempäänkin. Sinä aikana on todennäköisesti ehtinyt jo olemaan ujon, räväkän, hoikan, pyöreän, pitkän ja lyhyen kanssa, ja oppinut, että ulkonäöllä tai kahvipöytäkeskusteluissa todetulla luonteenlaadulla ei ole välttämättä minkäänlaista korrelaatiota siihen, minkälaiset keskinäiset kemiat teillä voi olla sängyssä.
Tämän kesäspurtin jälkeen kului pari vuotta jälleen seurustelun saralla. Kolmekymppiä tuli mittariin. Sitten seurustelusuhteen mittari paukahti taas punaiselle, ja taas oltiin sinkkuja. Alkoi kolmas periodi, joka rullaa yhä.
En ole enää laskenut kumppaneiden määrää. Sillä ei ole mielestäni mitään merkitystä. Mutta olen huomannut, että jengi panee ihan hulluna menemään kaikkialla, kaikkien kanssa, toisinaan melko huolimattomalla tyylillä. Ja nyt puhutaan ihan normaaleista, työssäkäyvistä, koulutetuista ja ei-epätoivoisista immeisistä. Itiksen pirihuorat ja vantaalaiset yksinhuoltaja-äidit ovat seksinhalun epätoivoisuusasteikollaan vielä ihan eri sfääreissä.
Meininki on siis melkoista, mutta en ole heittämässä ekaa kiveä. Niin kauan kuin asiat tapahtuvat yhteisymmärryksessä kumppaneiden kanssa, ilman valheita tai katteettomia lupauksia, niin asiat ovat mielestäni melko fine. Omat juttuni ovat poikkeuksetta kestäneet kauemmin kuin yhden illan tai yön, johtuen ihan siitä yksinkertaisesta jutusta että mulla ei seiso ekana yönä…eiku siitä, että