Jankki havahtui kattohuoneistostaan kesken päivän. Mutta minkä päivän? Mikä maa, mikä valuutta? Jankki oli aivan sekaisin. Aivan kuin kaikki nuoruudenaikaiset päänsekoitusaineet olisivat yhtäkkiä vapautuneet Jankin reseptoreista kymmenen vuoden korkoa kasvaneen aivotalletuksen jälkeen. Eteinen oli täynnä hesareita, päällimmäisestä hän luki päivämääräksi 9. maaliskuuta. Sunnuntai? Maaliskuu? Missä olenkaan ollut kaikki nämä viikot, sankarimme ihmetteli.
Parin lonkeron jälkeen irtonaisia muistinmuruja tiputteli jostain takaraivon perukoilta. Erinäisiä keskustelunpätkiä, etäältä tuttuja naamoja, joitakin juhlia, turruttavia tuokioita työpäivistä. Ei mitään, mistä saisi kiinni. Jankin pakka oli sekaisin. Ja pirinää. Voimistuvaa pirinää. Missä helvetissä se kännykkä oikein on? Muutaman vaatekappaleen, tyhjien oluttölkkien ja skumppapullojen takaa paljastuneen pitsalaatikkovuoren huipulla pirisi kärsimättömästi Jankin kännykkä.
Ehtimättä miettiä sen enempää mistä hän oli tuonnäköisen puhelimen saanut Jankki vastasi. Se oli Kalle the Cool, eli Kyyli. ”Jokos oot toipunut reissustamme?”, kyseli kaverin hyväntahtoisen ilkikurinen ääni. ”Jaa reissusta?”, toisti Jankero. ”Älä nyt väitä että sä et muista kolmen viikon reissua Nykki-Miami-Vegas. Höhöhööö! Ei sitä joka päivä näe ja koe kaikkea sellaista mitä me koettiin, ei vaikka olisikin itse Jankki Nenonen”, hörisi Kyyli. ”Tajusin just salille mentyäni et mullahan on ne meidän Vegasin voittofyffet treenikassissa, ei saakeli, emmä uskaltanut jättää sataatonnia salin kaappiin. Jäi treenit tekemättä.”
Satatonnia? Voittorahat? Jankin päässä suhisi, kovalevy raksutti, tiuku tykytti tyhjäkäyntiä. ”Tuu tänne”, sanoi Jankki. ”Saat valaista mua hieman. Mä en nimittäin muista mitään. En vittu yhtään mitään.”