Näin nuoren naisen itkevän hiljaa, mutta lohduttomasti puolityhjässä aamuratikassa. Naiselle oli rinkka selässään, ajattelin hänen olevan menossa johonkin kesäfestareille.
Toisen ihmisen surun näkeminen on vaikea paikka sivulliselle. Miten tilanteessa tulisi reagoida?
Ensimmäinen ja varmaan se perussuomalaisin ajatukseni oli olla kuin ei huomaisikaan, katsella pihalle ja toivoa, että nainen kokoaa itsensä tai poistuu ratikasta. Tämä vaihe meni kuitenkin nopeasti ohi, en voinut noin vain sivuuttaa itkevää naista.
Toinen ajatukseni asiasta oli, että millä oikeudella minä voisin mennä kyselemään toisen surun aiheita, nehän voivat olla vaikka miten henkilökohtaisia, ja mitä jos hän alkaa vaikka huutamaan minulle, koska sekaannun asioihin, jotka eivät minulle kuulu.
Kolmantena annoin intuitiolle vallan, palasin siihen mitä tekisin ilman analyysia, automaattisesti, nähdessäni lähimmäisen itkevän. Ihan puhdasta intuitiota tämäkään ei ollut, sillä tiesin, että jos en tee asialle mitään, minua vaivaa tämä tilanne vielä pitkään jälkeenpäin.
Ratikka saapui keskustaan. Muutkin ihmiset olivat jo huomannet naisen itkun. Kukaan ei kuitenkaan sanonut hänelle mitään, pälyilivät vain. Poistuessamme ratikasta samalla pysäkillä pysäytin hänet ja kysyin, voisinko jotenkin auttaa. Nainen vastasi itkuisesti, että ei häntä oikein voi nyt auttaa. Pyydettyäni ja saatuani luvan halasin häntä. Kysyin mitä hänelle on tapahtunut. Kävi ilmi, että naisen poikakaveri oli hakannut hänet, tällä kertaa viimeisen kerran: Nainen oli pakannut tavaransa rinkkaan ja lähtenyt. Suosittelin hänelle poliisin luo menemistä, mutta hän kertoi, että ei se auta enää suhteen kannalta, se on nyt ohi. Toivotin hänelle jaksamista, halasimme. Hän kiitti ja kertoi, että on ihanaa huomata maailmassa olevan hyviäkin ihmisiä. Jatkoimme matkaamme eri suuntiin.