Mun äiti on ollut monesti oikeassa, niin siinäkin, kun sanoi ettei oman lapsen saamista voi oikein verrata mihinkään. Ei sitä voi. Kun on tuntikausia pusertanut kivuista huolimatta ja koittanut saada kroppaansa hallittua kätilöiden ja muiden vieraiden ihmisten tarkkailun alla ja sitten yhtäkkiä kipu lakkaa ja pieni nyytti nostetaan syliin… se olo on hyvin surrealistinen. Jos aika joskus pysähtyy niin siinä hetkessä se tekee tosiaan totaalisen äkkijarrutuksen.
Ymmärrän hyvin, jos osa naisista ei pysty raskauden aikana luomaan vauvaan tunnesidettä. Ymmärrän senkin jos sitä vastasyntynyttä ei oikein osaa rakastaa, että sitä ajattelee jopa jonkinlaisena nukkena jonka pelkää särkyvän. Joillakin voi mennä kuukausia siihen että tunneside omaan lapseen kehittyy, ja isillä nyt ainakin sen luulisi kestävän.
Ehkä olen sitten onnekas tai ehkä en, mutta mun maailmaa hallitsi syvä menettämisen pelko ja suuri rakkaus siitä hetkestä kun näin ne kaksi viivaa raskaustestissä. En tajunnut että se tunne voi vielä tuhatkertaistua siitä mutta kyllä se voi. Yhdellä pienellä ihmisenalulla on täysi yksinoikeus minuun, ja minulla on kaikki vapaus rakastaa jotakin ihmistä niin paljon kuin vain pystyn. Että maailmassa on viimein mies – olkoonkin vielä puolimetrinen kääpiö – joka ei heitä sitä rakkautta hukkaan, ei vähättele, ei aliarvioi, ottaa sen kiitollisena vastaan ja tarvitseekin sitä.