Elämää Espoossa. Että voi Jumalauta (nimenomaan isolla kirjoitettuna) olla puuduttavaa. Ei siinä mitään että kämppä on kiva – mut oonko mä ainut yksinasuva ihminen täällä? Ja se tekee musta sen oudon… Espoo on vinoutunut. Ihmiset kyräilee epäluuloisen näköisinä. Ei toivettakaan että voisi mitenkään bondata edes naapureiden kanssa, luulevat että mä oon sen miehen perässä. Miten erikoista. Pikkukylän meno kuitenkin näin isossa mestassa.
Onneks muutto takaisin stadiin on ihan nurkan takana. Sen voimalla sentään jaksaa. Asunto myytynä ja uutta etsimässä.
Ja noi ihmisissuhteet. miten ne jaksaa hämmästyttää mua vuosi vuoden jälkeen? Voiko ihminen aina ja ikuisesti tavata vain vääriä ihmisiä? Luulis että historiastaan jotain oppis, mutta ei, ei koskaan. fiksumpi voisi tietysti sanoa että mussa on jotain vialla. Mutta en tiedä sitäkään. mä oon kuitenkin hyvin säilynyt ja edelleen suosittu tuolla kylillä – mutta siihen se jääkin. Vuoden se yleensä kestää ja siinä se. Tän päivän maailmassa ei ole hyve olla ainakaan liian kiltti tai kohtelias muille ihmisille. Suhteet on kertakäyttötavaraa jotka viskataan pois kun ensimmäinen kolhu osuu kohdalle. Tai se kuuluisa ruoho on aina niin paljon vihreämpää.
Aina voi valittaa. Koska se ei vaikuta mihinkään.