…jollet halua kuulla vastausta. Näin joku mua fiksumpi on joskus sanonut. Mutta entäpä jos pitäisi kysyä itseltä jotakin eikä kysymyksen (totaalinen) ignoraaminen onnistu millään tavalla – alitajuntahan sen kysymyksen kuitenkin lopulta viimeistään pulpauttaa pinnalle, jollei suoraa itsetutkiskelua pysty harrastamaan? Miten sitten pitäisi toimia, kun kysymistä ei voi välttää ja vastauksen inhottavuudenkin tietää jo etukäteen?
Vituttaa, kun pitää aina ajatella. Miksei asioiden voi antaa vain soljua eteenpäin omalla painollaan, kun kuitenkaan suurimmalla osalla pohtimistani jutuista ei ole tai tule olemaan sen suurempaa merkitystä mulle tai maailmalle? Miksen voi käsittää ja hyväksyä, että asiat, joiden on tarkoitus tapahtua, tapahtuvat kyllä tein mä tietoisesti niiden eteen jotain tai en? Onko tän elämän aina pakko olla näin kimuranttia?
Rock.