Kylläpä taas itkettää ja harmittaa ja vituttaakin vähäsen. Elämä ei aina mene käsikirjoituksen mukaan – joojoo – mutta pakkoko sitä on aina kolahtaa niin helvetin korkeelta ja kovaa alas? Eikö joskus elämä voisi olla vain suhteellisen tasaista? Jotenkin tuntuu niin epäreilulta kun juuri mun kohdalle sattuu aina näitä jos minkäkin sortin keissejä (aika martyyritekstiä, olen pahoillani, mutta kun nyt vain tuntuu tältä). Ehkä asioissa on aina puolensa – hyvät ja pahat – vaikken nyt tästä tilanteesta keksikään kuin pahaa pahempaa sanottavaa.
Vittu ku vituttaa. Taidan itkeäpillittää tovin ja mennä sitten Nukku-Matin maille. Huomenna on taas päivä uusi.
Rock.