Elämäni työnarkkarina

Jippii. Kaksi ensimmäistä tuntia yhdeksän ja puolen tunnin työpäivästä takanana ja vitutustaso vasta noin sataseitsemän (satahan on luonnollisesti se maksimitaso normaalisti). Miten voikin puuduttaa ja ärsyttää ja harmittaa ja vituttaa yhtä aikaa näin paljon? Periaatteessahan tää duuni on kuitenkin ihan jees: paistan pari burgeria aina silloin tällöin, juon ilmaista kahvia ja puhun paskaa duunareitteni kanssa. Mutta kun ei nappaa, ei nappaa. Olen tässä nyt kaksi tuntia tosiaan juoksut kuin heikkopäinen ees sun taas ihan vain pitääkseni tylsistymisen ja vittuuntumisen lisääntymisen loitolla. Nyt joka paikka kiiltää, kaikki on kondiksessa eikä ole edes pyykkiä pestäväksi - ja vitutustaso hehkuu punaisella. Perkele, että joskus niin harmittaa, kun ei ole syntynyt kultalusikka suussa pappa betalar - perheeseen.

Pika-avautuminen ja taas työn tuoksintaan. Kävin muuten salilla tekemässä superrääkin ihan pitkästä aikaa - hyvä minä!

Rrrock!