[i]Kauhu ja kuoppa ja loukku
uhkaavat sinua, maan asukas.
Joka pakenee kauhun huutoa,
se putoaa kuoppaan,
ja jos hän kuopasta nousee,
hän jää loukkuun.
Sillä taivaan akkunat aukenevat
ja maan perustukset järkkyvät,
maa järisee, maa järisee,
maa aaltoaa ja huojuu,
maa aaltoaa ja sortuu,
maa horjuu kuin juopunut,
vaappuu kuin vartiolaiva tuulessa.
Raskaana sitä painaa sen rikkomus,
se kaatuu eikä enää nouse.
Sinä päivänä Herra vaatii tilille
korkeuksissa asuvat korkeuden joukot
ja maan päällä elävät maan kuninkaat.
Heidät kootaan yhteen:
yhteen ja samaan vankikuoppaan,
samaan tyrmään heidät teljetään,
ja vasta aikojen kuluttua heidän asiansa
otetaan esiin.
Kuu kalpenee, aurinko häpeää,
kun Herra Sebaot hallitsee
Siionin vuorella ja Jerusalemissa
ja hänen kunniansa loistaa hänen kansan-
sa vanhimmille.
(Jes. 24:17-23)[/i]
Onpas tänään taas tällainen päivä, että pitää pohtia syntyjä syviä. Näitä päiviä tulee nykyään mulle yhä useammin. Katastrofia katastrofin perään, taloudellinen superkriisi, luonnonmullistuksia, järjettöminä veritekoina purkautuvaa pahaa oloa… Too much information. En oikeasti haluaisi tietää kaikesta tuosta pahasta – ja enhän läheskään kaikesta tämän maailman pahuudesta tiedäkään – enkä ainakaan kärsiä näin suunnattomasti maailman nykytilasta. Vaikka itselläni kaikki onkin hyvin, kaikilla ei ole. Vaikka itselläni kaikki onkin hyvin, ei välttämättä ole kovin kauaa. Vaikka itselläni kaikki onkin hyvin, tuntuu onnellisuus näiden syvällisten ajatusten alhoissa merkityksettömältä, ohimenevältä tunnetilalta.
Ei, ei, en halua viillellä itseäni, en ole vaipunut tai edes vaipumassa masennukseen. Olen vain niin turhautunut. Turhautunut siihen, että maailma menee yhä lujempaa vauhtia kohti huonompaa jamaa eikä kukaan tee asialle mitään. Pettynyt fiksuihin päättäjiin, jotka käyttävät aikansa ja potentiaalinsa byrokratiaviidakossa vaelteluun oikean toiminnan sijaan. Vihainen ihmisille, jotka tyhmyyksissään ja laiskuuksissaan eivät nouse barrikadeille kaikkea tätä paskaa vastaan.
Ennen kaikkea haluaisin huutaa ja raivota itselleni. Miksi minä en ole mukana eturintamassa taistelemassa maailman pahuutta vastaan? Miksen minä ole äänekkäimmin vaatimassa muutosta? Miksi harrastan vain kotipsykologiaa, sohvapolitikointia ja joutavanpäiväistä bloggailua, kun voisin olla tekemässä jotakin [i]oikeasti[/i] merkityksellistä ja positiivista muutosta edesauttavaa?