Jokaisella meillä on elettyä elämää takanamme. Joillain enemmän, joillain vähemmän. Jollekin vuodet ovat armollisempia, toinen tuntuu saavan taakakseen kaikki maailman murheet. Jokaisella kuitenkin on historiansa. Jokaisella on tapansa käsitellä kokemansa kohtalot. Jokaiseen jää erilaiset jäljet kaikesta tapahtuneesta; jollekin jää jostakin tapahtumasta vain pieni nirhaisu, joka pian jo unohtuu kun taas joku toinen voi samanlaisesta vastoinkäymisestä saada loppuiäkseen verta vuotavan haavan.
Miksi musta tuntuu, että nykyisin jokaisella on joku vaurio sisimmässä, joka vaikuttaa jollain tapaa jokapäiväisessä elämässä ja sosiaalisissa kanssakäymisissä? Ihan kuin tässä maailmassa ei olisi yhtään ihmistä, jolla ei olisi jotain arpeutumatonta haavaa sisimmässä tai käsittelemätöntä traumaa sielussa. Ihmisillä tuntuu olevan kauhea tarve olla jossain kroonisessa kaltoinkohdellun roolissa. Menneet eivät ole menneitä, vaan kiinteä osa jokaista päivää – ei kai sen ihan niin kuuluisi olla?
Eikö menneistä kuuluisi vain ottaa opikseen ja jatkaa sitten elämäänsä eteenpäin ilman jatkuvaa kokemiensa kohtaloiden märehdintää? Vai ovatko sellaiset ihmiset jo kuolleet sukupuuttoon, jotka osaisivat käsitellä kokemansa pahan ”loppuun asti”, niin, ettei se jää vaivaamaan jokaista päivää – vielä niin, että nuo samaiset ihmiset olisivat kuitenkin empaattisia ja tunneälykkäitä ihmisiä, ei menneisyyttään pakenevia kivisydämiä?
Rock.