Aiemmassa elämässäni en ole oikein välittänyt joulusta. Se on ollut mielestäni hiukan turhaa tunnelmointia ja kulutusjuhlaa, johon itsellä ei ole ollut kiinnostusta, eikä useimmiten varaakaan osallistua. Tänä vuonna taisin muuttua.
Eilen riisuimme kaksivuotiaan kanssa haikeina kuusen ja katselimme tippa silmässä, kun mies viskasi sen alas parvekkeelta. Lapselle joulu oli kaikkea kivaa ja ihmeellistä. Koristeita, puu sisällä, kaukaisia vieraita. Itselleni jouluaatto oli supistuksia, huutoa, kipua ja sitten iloa uudesta ihmisestä. Pyhät menivät lepäillessä ja tuohon uuteen tutustuessa.
Tulevina jouluina muistelen takuulla yhä uudelleen hormonihuuruista vastasynnyttäneen joulufiilistä – ja luulen, että pidän joulusta paljon entistä enemmän. Tältäköhän Jeesuksen äidistä Mariastakin tuntuisi, jos olisi päässyt poikansa kunniaksi järjestettyjä kekkereitä juhlimaan… 🙂