Lauantai meni kyläillessä ja kotona nyhväillessä. Tänään olen vaan nyhväillyt lapsen seurassa, mies livisti kuoroharkkoihin ja salille. Töissäkäydessä viikonloput tai vapaapäivät tuntuivat paljon hohdokkaammilta. Tosin onnistun toisinaan suorittamaan vapaapäivänikin: ahdistun, jos en ole saanut mitään mieltä ylentävää aikaan (siivottua, käytyä salilla, tavattua ystäviä, tehtyä ihan mitä hyvänsä…)
Vaan oleminen ja sen arvostaminen on kamalan vaikeaa! Olemishetket on kuitenkin sellasia harvinaisia hetkiä, jolloin on vaan itseään varten. Ja seurassaan olevia tärkeitä ihmisiä varten.
Olen lueskellut lapselle Avulias Puh -kirjaa. Siinä Puh kaipaa kaveria tekemään ei-mitään. Puh on kyllä aika nero siinä, että sillä on tavoitteena tehdä ei-mitään. Miten siihen oppis itsekin?