Olin eilen pääsiäiskirkossa. Vieras, kaunis kirkko, tunnelma hyvä, kuoro perinteinen, viihdyin ihan hyvin. Mutta huomioni kiinnittyi siihen, miten kaksi toimittamassa ollutta (mies)pappia sahasivat itseltään oksaa alta ihan tosissaan.
Puheissa vilisi sellaisia sanoja kuin juhliminen, ilo ja riemu, mutta jos olisin ollut kuuro, en olis kyllä sitä arvannut. Jos puhutaan ilosta, niin voisi sitä kai edes sen verran yrittää, että hiukan hymyilisi!
Pappien naamojen peruslukemat johtuvat kaiketi kirkkomme jumittavasta käyttäytymiskulttuurista – tai sitten siitä, että hyvä uutinen ollaan kuultu niin monta kertaa, että siitä on tullut itsestäänselvyys.
Oman naamani messu kuitenkin sai hymyyn. Valoisana kevätpäivänä, oman kullan kainalossa kirkosta palaillessa olo oli kevyt. Ajatuksissa käväisivät sanat armo, toivo ja kiitos.