Tänään se sitten tapahtui. Sormukset jäivät pöydälle. Jotenkin orpo olo sormessa, ei ole mitään milllä leikkiä ja mitä pyöritellä.
Toisaalta myös vapauttava tunne.
Kuitenkin sitä miettii että oliko tää nyt oikeesti tässä vai tuleekohan tässä vielä paluu, kun tätä on-off’ia täs on ollut niiiin kauan.
Olis helpompaa jos tää olis tässä, kumpikin pääsis eteenpäin eikä junnattais täs samas pistees ja kierrettäis kehää leikkien ollakko vai eikö olla.
Pelottaa se yksinäisyys mikä kohta seuraa ja mikä saa mut aina aloittaa ton sirkuksen alusta, pelkään yksinäisyyttä.
Vaikka sitä esittää niin rohkeaa ja uhmakasta, sisällään tärisee peloissaan ja toivoo ettei vain kukaan huomaa, panssarien jatkaessa vyörymistään.
Tää on just sitä aikaa jolloin niitä ystäviä tarttis, vaan missä ne ovat ja ketä ne ovat?