Älä anna minun hämätä itseäsi,
älä erehdy luulemaan kasvojani aidoiksi,
sillä kannan tuhansia eri naamioita,
joista en uskalla luopua,
vaikka yksikään niistä ei ole omani.
Teeskentely on taidetta josta on
tullut toinen luontoni,
mutta näethän lävitseni,
Jumalan tähden näe lävitseni.
Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta
tasapainosta niin itseni kuin maailman kanssa,
elämäni aurinkoisuudesta.
Saatan sanoa, että itseluottamus on nimeni
ja itsevarmuus peilini, että purjehdin
tyynillä vesillä, ruori vakaasti käsissäni
enkä tarvitse ketään.
Mutta älä usko minua. Ethän.
Pinnaltani saatan näyttää tyyneltä,
mutta se on vain naamion harhaa.
Pinnan alla ei olekaan mielenrauhaa
vaan mielenkaaos.
Todellinen minäni, sekasortoinen, pelokas
ja yksinäinen.
Mutta tämän minä piilotan. En halua
kenenkään tietävän siitä.
Kauhistun ajatellessani heikkouttani
ja pelkään paljastuvani.
Sen tähden luon epätoivon vimmalla naamion,
jonka taakse piiloudun, teennäisen
ja huolettoman julkisivun, joka
auttaa minua teeskentelemään ja
varjelee minua katseelta joka tietää.
Mutta sellainen katse on juuri pelastukseni.
Ainoa pelastukseni ja tiedän sen.
Pelastava katse, jos se vain on
ymmärtävä ja rakastava.
Voi yksin vakuuttaa minulle sen mistä en
omin voimieni voi vakuuttua: että olen
jonkin arvoinen.
Mutta tätä en voi sinulle kertoa.
En uskalla, pelkään.
Pelkään, että katseesi ei ole
ymmärtäväinen eikä rakastava.
Pelkään, että halveksit minua, naurat
minulle ja naurusi tappaisi minut.
Pelkään, että pohjimmiltani en ole mitään, en ole minkään arvoinen.
Ja hylkäät minut jos näet sen.
Niinpä pelaan peliäni, epätoivoista peliäni.
Ulkonaisesti olen turvassa julkisivuni takana,
mutta sisäisesti olen vapiseva lapsi.
Ja niin alkaa tämä naamioiden juhlakulkue
elämäni kuoren tyhjällä pinnalla.
Joutavia juttelen sinulle
pinnallisen puheen suostuttelevin sävyin.
Kerron siitä, millä on vähiten merkitystä
enkä mitään siitä mikä on todella tärkeää.
Miten itkenkään sisimmässäni!
Älä anna pakonomaisen puheeni hämätä itseäsi, älä usko mitä sanon, vaan yritä kuunnella
tarkasti mitä haluaisin kyetä sanomaan,
mitä minun pitäisi elämäni tähden sanoa,
mutta en voi.
En pidä tästä piiloleikistä. En todellakaan.
Inhoan tätä pelaamaani peliä, valheellista peliä.
Haluaisin vilpittömästi olla aito ja luonnollinen,
oma todellinen itseni, mutta sinun on autettava
minua siinä.
Sinun on ojennettava kätesi, vaikka juuri sitä
minä näytän vähiten haluavan.
Ainoastaan sinä voit pyyhkiä silmistäni
tämän tyhjän kuolemaa enteilevän tuijotuksen.
Ainoastaan sinä voit herättää minut eloon.
Joka kerta kun olet ystävällinen, lempeä
ja rohkaiseva, joka kerta kun yrität
ymmärtää, koska todella välität, sydämeni
saa siivet, hyvin pienet siivet, mutta
siivet joka tapauksessa.
Herkkyydelläsi ja osanotollasi ymmärryksesi
voimalla voit puhaltaa elämän liekit minuun.
Tahdon sinun tietävän tämän. Tahdon sinun
tietävän kuinka tärkeä minulle olet,
kuinka olennaisesti voit auttaa sen henkilön
luomisessa, joka minä olen. Jos vain tahdot.
Haluathan, sillä sinä yksin voit murentaa
sen muurin, jonka takana vapisen.
Sinä yksin voit poistaa naamioni.
Sinä yksin voit vapauttaa minut paniikin ja
epätoivon varjomaailmasta,
yksinäisyyteni eristyssellistä.
Ethän kulje ohitseni,
Jumalan tähden älä kulje ohitseni.
Pysähtyminen ei ole sinulle helppoa.
Mitä lähemmäksi minua tulet, sen
sokeammin lyön takaisin, sillä vankka
vakaumus omasta arvottomuudesta
tekee muurit paksuiksi.
Taistelen juuri sitä vastaan, jonka
eniten haluaisin puolelleni voittaa.
Mutta minulle on kerrottu, että
rakkaus on voimakkaampi kuin kaikki
maailman muurit.
Ja tähän perustuu toivoni.
Yritäthän murtaa muurini lujin mutta
samalla hellin käsin, sillä ymmärräthän,
haavoittuvainen olen lapsen lailla.