Perseest kaikki.
Mä kun niin aattelin et asiat vois mennä parempaan suuntaan viel, mut kai tää homma on jo tuhoon tuomittu.
Toisaalta eipä täs oo enää aikoihin ollutkaan mitään romantiikka, koska musta on tullu tämmönen tunteeton pökkelö.
Ennen mä olin se joka kiehnäs kainalossa ja oli välillä jopa ahdistava, nyt mä istun melkeinpä eri puolella huonetta ja tule edes kosketusetäisyydelle.
Kai tää on oma vika.
Inhottava valinta, joko oma rauhaisa mieli tai sit sujuva parisuhde.
Mä haluisin molemmat mut en näköjään voi saada. No hyvä puoli täs on se et koska kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen on melkeenpä olematon saan ainakin elää itekseni mitä oon toivonu. Huonompi on se et todella saan elää itekseni. Ristiriitaista, eikö?
On jotenkin hirveen ruma olo niin sisältä kun ulkootakin. Tekee mieli vaan hautautua peiton alle eikä päästää ketään lähelle. Tuntuu taas et ei musta mihinkään ole ja kiroo sen päivän kun synty.
Noh ehkä parempi kuitenkin näin, ei mun lähelle kannata kenenkään tulla. Se toimi kuitenkaan.
