Ilman haavojani – kuka minä olin?
Minun arpeni olivat kasvoni, menneisyyteni
oli elämäni.
Kyllä minä tiesin mihin muistaminen
johtaisi: alituiseen kauneuden
kaipuuseen ja julmuuden kohtaamiseen
ja yhä uusiin menetyksiin.
Olin jo nähnyt liikaa maailmaa.
Tiesin sitä paitsi vielä muuta.
Että ne jotka kielsivät keitä olivat
tai mitä olivat kokeneet, olivat kaikkein
suurimmassa vaarassa.
He olivat kuin kireällä vaijerilla
huojuvia unissakävelijöitä.
Niinpä annan kaiken mennä, vaikka
tiedän luopuvani sellaisesta mitä
en koskaan saa takaisin.
Ehkä se kaikki oli vain harhaa
hetkeksi minulle annettua.
En enää jaksa yrittää pelastua,
aloittaa alusta uudelleen.
