Tänään oli taas vittumaista herätä, olis jaksanu nousta millään ja tuli oltua ”ilkeäkin” heti aamusta. Katse minkä näin ikkunan läpi paloi verkkokalvoilleni ja harmittaa etten pääse pyytämään anteeksi, niin että sillä olisi enää mitään merkitystä.
Kotiin kävellessä, mieleen huoku taas se miten yksin sitä ihminen voi itsensä kanssa olla. Jotenkin se tunne vaan vahvistuu, kun kävelee yksin aamulla pimeitä ja kosteita omakotitalojen ja rivitalojen välisiä kujia.
No eihän tässä ole vasta, kun hetki kuljettu, mutta välillä sekin taival tuntuu vaan pitkältä.
Kerran eräs viisas ihminen sano mulle, et opettele elää ensin itsesi kanssa ja elä sitten vasta toisen ihmisen kanssa. Muistan sen keskustelun edelleen, siitä on jo vuosia, mutta en vaan koskaan oo miettiny sitä sen syvällisemmin ennen kuin nyt.
Uuden opettelu, vanhasta irti pääseminen, helvetin vaikeaa.
