Miten voikaan pieni ihminen olla hukassa ajatusten ja tunteidensa kanssa. Samalla kun tuntee suurta iloa ja onnea tuntee jumalatonta ahdistusta ja pelkoa. Eikö nyt jumalauta tää pääkoppa vois valita et mitä se haluu ajatella/tuntea, alkaa taas ärsyttää. Mulla on nyt jotain arvokasta mistä en halua päästää irti, mutta samalla tunnen pahaa oloa, enkä edes tiedä miksi.
Jos päästäisin irti…en tiedä, tuntuis niinku hukkaisi jotain todella tärkeää ja maailman sekoittavaa.
Voihan se olla, että nyt kun joku tunkeutuu mun omaan pieneen maailmaani ja sotkee mun rutiinit se pistää ahdistamaan, koska pitää taas palata siihen kun tuntee jotain. Mä en ole koskaan ollut hyvä tunteideni suhteen, en osaa säädellä niitä suuntaan enkä toiseen. Tuntuu et ne viuhtoo ihan omaa elämäänsä ja mä vaan kattelen vierestä/seuraan perässä.
Tällä hetkellä olo on äärettömän kurja.
Tänään juuri puhuin siitä mitä kuoleman jälkeen meitä odottaa. Totesin, että kaikista ihanin vaihtoehto olisi vain kadota. Jäät vain nimeksi paperille, muistoksi lähesillesi kunnes sukupolvien myötä katoat ja olet vain se nimi arkistossa kunnes nekin joku päivä katoavat. On taas sellainen olo, että tekisi mieli vain kadota, haihtua ilmaan.
Olen aina toivonut paikkaa jonne paeta, jonne päästä hengähtämään ja keräämään voimia sekä kokoamaan ajatuksia. Väsyttää…taas…
