Ahdistaa, ahdistaa, asia jota ei koskaan edes ollut olemassa.
Miten sitä ihminen voikaan olla hölmö,
vaikka luulee niin olevansa ovela ja askeleen edellä.
Sitä niin huijaa itseään.
Liian haavoittuvainen ja hyväksikäytettävissä.
Sitä jää uhriksi, tahtomattaan.
Uskoo ihmisten hyvyyteen, jota ei ole.
On kai aika tunnustaa oma heikkoutensa,
vaikka se tuntuukin siltä,
kuin iskun jälkeen valahtaisi polvilleen ja
odottaisi uutta iskua tietäen,
että se vielä tulee, koska eihän
tämä näin helppoa voinut olla.
Ei uskalla itkeä, ei pysty.
Esittää vahvaa ja hukkuu sisältä.
On jatkuvassa kuristusotteessa.
Tukahduttaa itsensä, kuolee sisältä.
Hiljaa mutta varmasti.
Kaikki vain siksi että uskoi ja toivoi jotain,
mitä ei koskaan edes ollut.