Tänään palasin muistini syövereihin pohtimaan väkivaltaa.
Lähinnä muistoihini palasi se kerta kun minut pahoinpideltiin ensimmäisen kerran kunnolla.
Riitaa tuli muistaakseni tietokoneesta tai kännykästä tms. ja exäni hakaasi minua. Koska jo lapsena katsoessani kun äitiäni mukiloitiin päätin, että takaisin annetaan niin paljon kuin lähtee, käänsin toisen posken kunnes makasin lattialla. Olin ilmeisesti hetken tajuttomana, koska en muista missä vaiheessa lattialle päädyin.
Toinen kerta joka palasi mieleeni oli sellainen, että korotin ääntäni tälle samalle eksälle ja hän pamautti minusta ilmat pihalle. Muistan kuinka makasin lattialla itku kurkussa enkä saanut happea tai kyennyt sanomaan, että häivy asunnostani. Myöhemmin tämäkin tarina muuttui niin, että olin veitsellä uhannut eksääni ja estänyt häntä lähtemästä asunnosta, sinänsä mielenkiintoinen väite että hän oli lähinnä keittiötä sekä ulko-ovea, mutta kaipa se omaatuntoa helpotti.
Nykyinen mieheni osoitti väkivaltaisia piirteitä ensimmäisen kerran lapsemme synnyttyä. Hän onneksi on läimässyt kerran käteen/jalkaan niinä kolmena kertana mitä on koskenut. Sanoin hänelle joka kerran jälkeen, että ei koske minuun, koska en siedä sellaista.
Kolmannen kerran jälkeen teinkin radikaalisti ja tyhjensin puolet asunnosta, otin lapsen ja sanoin, että kiitos näkemiin.
No tänä päivänä olemme jälleen samaa perhettä ja asumme yhdessä. Mieheni ei ole osoittanut mitään väkivaltaisia piirteitä, kunnes tuossa yksi ilta riidellessämme sanoi, että sua pitäis kyllä vetää turpaan oikeen kunnola. Totesin siihen vain, että sinuna pitäisin suuni kiinni tai tälle hommalle tulee piste nopeemmin, ku uskotkaan viimeksi päästiin jo pilkkuun asti. Meni mies hiljaiseksi ja uhittelu loppui siihen.