Puhelin soi.. zen cafe – todella kaunis..
Kestäisimmekö oikeasti toisiltamme mitä tahansa?..
Jään hetkeksi kuuntelemaan biisiä ja vastaan lopulta..
Tunnen tuon äänen.. se on rakkaani.. tuon narsistin jonka nuppu on alkanut aueta. Voi kuinka rakastankaan tuota ääntä.
Ääni puhelimessa kysyy miten päivä on mennyt?
vastaan että tässähän tämä koneella.. huomaan pidättäväni itkua. Mutta tuo narsisti ei saa sitä kuulla, se vaan nauttii siitä kun minuun sattuu.
Uskon taas itseeni ja kysyn että pakkaanko vai siivoanko?
Hiljaisuus.. narsisti miettii mikä on parasta hänelle..
”noh, siivoa mielummin”, ääni puhelimessani sanoo..
Hetken minulla on olo että olen tärkeä, mutta kuin salama kirkkaalta taivaalta huomaan taas olevani toisen armoilla. Siivoan meidän kotimme, mutta illalla saan pakata omat tavarani. Varmasti..
Eilis illan riita kalvaa mielessäni.. Itkin taas itkeni uneen kuultuani kaikki ne solvaukset.. En ole nainen. olen vain jokin pieni esine joka on löytänyt paikkansa eikä voi lähteä pois.
Minua naarmutetaan ja kolhitaan.. Välillä tiputetaan lattialle.. Silti. Näin minä olen koristeena..kotona..yksin..
Välillä haaveilen elämästä ulkopuolella.. millaista minulla tulee olemaan kun lähden toiselle paikkakunnalle vuodeksi? viikonloputhan olen kyllä taas esineenä kotona.. jos olen..
Vapaus.. mitä se on?
