• Kimmo Rasila

Irtipäästäminen – avain aitoon vapauteen.

Vapaus.
Vapaus.

Mistä ihmiselle aiheutuu eniten elämässään kärsimystä? Minulle ainakin siitä harhasta, että olisin vastuussa siitä kuinka elämässä kenellekin käy. En käytännössä edes kykene hallitsemaan omaa elämääni sen kaikkine tapahtumineen, niin miten sitten muiden ihmisten osalta kykenisin.

Tämä on se yksi suurimmista vääristymistä minuudessani, joka rakentui jo polvenkorkuisena osaksi itseäni. Vääränlainen vastuullisuus. Kokemus siitä että omilla teollani, tai tekemättä jättämisillä vaikuttaisin maailman pyörimiseen.

Vasta kolme vuosikymmentä armotonta tuskaa koettuna, riittää havahduttamaan tuosta harhasta. Vasta tänään, tätä kirjoittaessani totean, että viimeinkin minun on aika päästää irti. Vapautua tuosta kahleesta, joka on ollut hukuttaa minut niin loputtoman monasti.
Mitä tuo irtipäästäminen käytännössä tarkoittaa? Pakenemista? Karkuun juoksemista? Vastuuttomuutta? Päinvastoin. Asioiden kohtaamista asioina. Tunteiden tuntemista, ilman liiallista ylianalysointia. Konkreettista irtipäästämistä kaikista niistä loputtoman monista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, joiden kanssa olen läpi elämäni samoillut kokien jatkuvasti olevani hukassa. Kuin pakomatkalla jostakin. Menossa johonkin, silti edes itse tiedostamatta mihin on menossa.
Kun ihminen oppii esimerkiksi elämään, ajattelemaan ja tuntemaan tunteita puhtaasti toisten ihmisten kautta, siinä kovin helposti ja viattomasti huomaamattaan hukkaa oman itsensä. Ei enää kykene erottamaan sitä mikä on minun ajatukseni. Mikä minun tunteeni. Mikä minun mielipiteeni.

Lopulta on vain tyhjä kuori, joka pakonomaisesti hakee täytettä tuohon kuoreensa itsenä ulkopuolelta, toisista ihmisistä.

Jos osaisin valehdella vielä itselleni, tämä selviytymisstrategia voisi viedä minut ongelmitta lopun elämääni. Onneksi en osaa. Sillä senverran uuvuttavaa ja kiduttavaa tämä jatkuva toisten tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden aistiminen lopullaan on. Niin kiduttavaa että mikäli olisin oppinut oikealla tavalla osoittamaan tervettä vihaa, olisin jo vuosia sitten kironnut muutamille ihmisille että pitäkää nyt perkele tunkkinne! Tuon edellisen lauseen kirjoittaessani minulle taas näytettiin kerran se etten osaa itselleni valehdella. Sillä eihän se jos minä en osaa näyttää, saati käsitellä tunteitani, ole noiden toisten ihmisten syy. Ehei. Päinvastoin. Kuvastaa vain sitä kuinka huomaamattani osaan paeta omaa vastuuta tässäkin yhtälössä. Hetkittäin uskotellen itselleni että se on toisten ihmisten syy, jos itse voin huonosti. Mutta eihän se todellisuudessa niin ole. Kyse on omasta tontistani. Vastuusta siihen, että ottaa pieniin pikku kätösiinsä sen haravan tai näin talvella lumikolan ja alkaa pukata lunta pihaltaan. Ihan turhaan minä naapurille kiroan kohtaloani, jos seison nivusia myöten loskassa, tekemättä asialle yhtikäs mitään.

Yksi kulminaatiopiste tässä irtipäästämisessä omalla kohdallani on rajattomuus. Asia johon myös olen kasvanut jo pienestä alkaen. Tänään määritellessäni terveellä tavalla ensikertaa elämässäni omia rajoja, on minun vastuullani kantaa ne tunteet, joita toisten ihmisten reaktiot asioissa minussa herättää. Olen nimittäin usean vuosikymmenen ajan oppinut mukautumaan ja muovautumaan siten kuin minun halutaan kulloinkin esiintyvän. Kameleontti. Ötökkä vailla omaa identiteettiä. On vain kyky mukautua toisten ötököiden odotuksiin. Nyt seisonkin ensikertaa elämässäni kallionkielekkeellä, josta tulisi uskaltatua hyppäämään tyhjänpäälle. Lähinnä vertauskuva siitä, kun ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tulee tapahtumaan, kun oikeasti ensikertaa elämässään opettelee ajattelemaan ja tuntemaan asioita itsenäisesti. Silti, juuri nyt, sisimmässäni on vahva luottamaus siihen, että kaikki se tuska mitä tähän päivään päästäkseni olen läpikäynyt, on kohdattuna muovautunut sellaiseksi voimavaraksi ja luottamukseksi elämää kohtaan, että jahka saan vain kerättyä rohkeuteni ponnistaa tuosta kielekkeeltä alas, joku ottaa minut kantaakseen ja ennenpitkää saan levittää siipeni uljaana kuin kotka ja antaa vain tuulenvirtausten kuljettaa minua haluamaansa suuntaan. Minun vain nauttiessa vapaudesta jonka tuo kaikesta vanhasta irtipäästäminen kohdallani aikaansaa.

Kysymys kuuluu: Takertuako, vaiko päästää irti. Valinta on minun. Samoin vastuu siitä. Luovutan. Luotan. Päästän irti. Vapaus, täältä tullaan!

Kirjoitettaessa soi Anathema: Untouchable

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus