• Kimmo Rasila

Louhimies, Sarasvuo, Sillanpää.

..ja aurinko nousee huomennakin, toivottavasti.
..ja aurinko nousee huomennakin, toivottavasti.

Tein jo useita vuosia sitten tietoisen valinnan olla seuraamatta uutisia. Kyllästyin nimittäin totaalisesti siihen, kuinka joka puolella retostellaan ihmisten kärsimyksillä. Mitä suurempi tragedia, sitä enemmän ihmiset siitä haluavat lukea, kuulla ja nähdä. Surullista.

Omassa elämässäni arki rakentuu sen ympärille, että työssäni kohtaan ihmisiä joiden elämä syystä tahi toisesta on lähtenyt raiteiltaan. Syitä on lähestulkoot yhtämonta, kuin on kohtaamiani ihmisiäkin. Yksi yhdistävä tekijä näillä kaikilla ihmisillä kuitenkin on. Tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Sellaisena kuin kukin aidoimmillaan on.

Mitä yhteistä sitten otsikossa olevilla herroilla on näihin arjessa kohtaamiani ihmisiin. Siis muuta kuin se että kaikki ovat ihmisiä. Jokainen haluaa tulla nähdyksi.

Mielestäni myös se, että jokainen varmasti yrittää pärjätä elämässä juuri niillä eväin mitä kullakin repussaan on.

Surullista nykyajassa on se että tuntuu ettei enää mikään riitä missään. On kuin kaikki olisivat hukanneet suhteellisuudentajunsa. Jatkuvasti pyritään vain yhä suurempiin saavutuksiin. Parempiin elokuviin. Myyvempiin sloganeigin. Isompiin stadionkiertueisiin, tai mihin ikinä kukanenkin nyt oman motivaationsa keskittääkään.

Eikä siinä, muutos on ainoa pysyvä asia elämässä, sanotaan. Surullista tässä kaikessa vauhtisokeudessa onkin vain ne keinot millä näihin spektaakkeleihin päädytään. Kun lopulta vaikuttaa siltä, ettei ihmisellä ole enää merkitystä. Ainoa mikä ratkaisee, on näkyvyys, raha, glamour jne. Mutta kun nuo edellä mainitut asiat eivät paina yhtikäs mitään jos ihminen menettää niiden kautta ihmisyytensä, inhimillisyytensä sekä kosketuksen todelliseen olemassaoloonsa.

Pyrin olemaan arvostelematta ketään. Syystä että siinä samalla huomaan arvostelevan itseasiassa itseäni. Sen vuoksi arvostelun sijaan kysynkin, että mikä hitto meitä ihmisiä oikein vaivaa? Olemmeko oikeasti tulleet niin sokeiksi itsellemme ettei enää ole mitään merkitystä millään muulla kuin sillä että saamme aikaan jotakin suurta. Tai jos jostain syystä emme johonkin suureen saavutukseen omasta mielestämme kykene, on kuin automaatio etsiä joku itseämme hitusen heikommassa asemassa oleva ihminen, jonka kustannuksella sitten yritämme tuota omaa epävarmuuttamme paikata. Julkisuuden henkilöt ovat varsin hyviä kohteita ristiinnaulitsemiseen. On sitten kyse kenestä tahansa.

Sen mitä tuota Louhimiehen juttua somessa sivusta seurasin, niin koko juttu meni ihan naurettavaksi. Sama kävi taas kerran Sillanpään käryn kohdalla. Lähinnä ehkä eniten siinä, että arvatkaapa montako Louhimiehen kaltaista johtajaa piiskaa alaisiaan kenenkään tietämättä suurempiin ja suurempiin suorituksiin. Saati moniko tänään tykittää kenenkään kiinnostumatta metaa suoneen, ilman että siitä retostellaan jokapuolella uutisissa. Puhumattakaan siitä kun Sarasvuo takoessaan ympäripyöreitä päiviä yrittäjyydessään, tulee kirjoittaneeksi aamulenkki infoon yhden typon, niin johan siitä meteli nousee ja sitä pitää olla jo moneen kertaan anteeksi pyytämässä. Hyvitellen ihmisiä, kuin olisi kyseessä jokin todella kallis kurssikokomaisuus, jonka infossa tapahtuneen kömmähdyksen vuoksi ihmiset olisivat menettäneet rahojaan. Ymmärtääkseni kysymys on täysin maksuttomasta palvelusta, jonka Jari on lanseerannut ihmisille. Mutta ehkä nämä kaikki on asioita, joihin minun ei edes tarvitsisi puuttua. Silti jostain syystä näytän puuttuvani. Siis paraskin puhuja.

Jotenkin minua vain jaksaa ihmetyttää se että mihin meillä on kadonnut kaikki empatiakyky. Lähimmäisten tukeminen, saati kannustus. Tuntuu siltä kuin etsimällä etsittäisiin ihmisiä, jotka voidaan sitten lynkata. Edes hetkellisesti helpottaakseen omaa sisällä jäytävää pahaaoloa.

Tuo sisäinen pahaolo onkin asia minkä aika vähällä tarkkailulla näkee olevan jatkuvasti lisääntyvä ominaisuus nykyajan ihmisessä. Koko ajan pitää olla jotakin suurta meneillään. Jos ei ole, tylsistyy. Kunnes riippumatta siitä onko kyse liian suurista produktioista tai vastavuoroisesti liian rauhallisesta ja tylsästä elämästä, ihminen eksyy buustaamaan omaa jaksamistaan jollain tavalla keinotekoisesti. Kuka päihteillä. Kuka narkomaanisella työllä tai liikkumisella. Kuka milläkin.

Lopulta kun tarvitsisi vain hetkeksi pysähtyä, kysyäkseen itseltään et mihinkähän hiivattiin tässä onkaan niin kamalan kiire. Hetken kun malttaisi pysytellä aloillaan, saattaisi kenties kyetä havainnoimaan ympärillä olevia ihmisiä ja heidän tarpeitaan. Kunnes lopulta tästä kaikesta voisi ehkä hyvällä tuurilla rakentua vuorovaikutus, jossa molemmat osapuolet tulisivat nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, ilman päätöntä säntäilyä edestakas.

Kysymys kuuluukin. Tarvitsemmeko me jonkun kohtuuttoman suuren koettelemuksen, ennenkuin heräämme havainnoimaan sen että meillä jokaisella on elämässämme myös muita ihmisiä.

Kirjoitettaessa soi Samuli Edelmann: Joka aamu on armo uus.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus