Suomalainen mies ei puhu, eikä pussaa. Naiset sensijaan puhuvat, liikaakin.

  • Kimmo Rasila
Elämäni tarkoitus. Löytää rauha, tunnemyrskyn keskeltä.
Elämäni tarkoitus. Löytää rauha, tunnemyrskyn keskeltä.

Kuinka surullisen yleistä meillä onkaan se, että kovin harva oikeasti keskittyy tutkailemaan omia tunteita. Opittu malli kun esimerkiksi miesten kohdalla on se et tuhahdetaan niiden olevan akkojen höpötyksiä.

Silti, poikkeuksetta jokainen mies, jonka matkallani olen kohdannut, kipuilee monin tavoin samojen ongelmien äärellä. Kun omia tunteita on niin pirun vaikeaa, lähes mahdotonta tunnistaa. Saati että niistä puhuisi kenellekään. On helpompi painaa duunia miettimättä mitään ja viikonlopun koittaessa hakea kaupasta se lohtua tuova lasti, päätyen illan päätteeksi puhumaan paskaa paikalliseen.

Uskomattoman moni meistä miettii omaa elämää ja sen tarkoitusta. Ihan yhtä moni miettii sitä, mitä joku toinen miettii itsestäni. Mutta sangen harva pysähtyy miettimään sitä, mitä itse itsessään miettii tai tuntee.

Kyse on jo sukupolvien ajan vallalla olleesta mallista tai malleista. Siis niistä, joihin kasvoimme, samoin kuin omat vanhempamme kasvoivat, jo lapsuudessa. Lapsi kun oppii tarkastelemalla oman vanhemman käyttäytymistä, ilman että tuossa edes juurikaan tarvitsee olla mitään sanallista viestintää. Vielä kun tuohon prosessiin lisätään sanallinen viestintä, jonka pääpaino on siinä, ettei mies itke, tekee töitä pärjätäkseen, eikä turhia huutele apuja muilta, on pohja, läpi elämän kestävälle taistelulle luotu kuin huomaamattaan.

Eikä siinä, vaikka naisista puhutaan tunteellisina olentoina, jotka pääasiassa (miesten mielestä) jo valmiiksi räpättävät jatkuvasti jotakin, aivan samoin heillä on noita samankaltaisia opittuja malleja olemassa. Yleisin niistä oman itsensä uhraaminen perheen, puolison tai vähimmilläänkin jonkun toisen edestä. Ihmekään siis jos nämä kauniit sielut räpättävät. Uhraavathan he pahimmillaan koko elämänsä muiden takia.

Mutta se tunteista aidosti puhuminen. Mitä se sitten olisi.

Meillähän varsin yleinen käytäntö on hyökätä heti ja miettimättä, samantien, jos joku meissä aktivoi jonkin ikävän tunteen. On ymmärrettävän helppo hyökätä. Tietty vihahan torpedoi järjestelmällisesti esimerkiksi kaiken esiinnousseen pelon sekä epävarmuuden. Haaste tuleekin lähinnä siinä, että kovin harva omaa kykyä olla vastaamatta tuohon hyökkäykseen ja siten sota on pian valmis. Pahimmillaan joka puolella näkyy riiteleviä ja taistelevia ihmisiä, jotka syyttävät, säätivät, huutavat ja haukkuvat kilpaa toisiaan. Autuaan ymmärtämättöminä kahdesta seikasta. Se tunne, jonka tuo toinen ihminen minussa herättää, on minun oma tunne, ei tuosta toisesta jotenkin maagisesti minuun siirtynyt. Siksi tuo tunne minussa, kertookin enemmän minusta itsestä, kuin tuosta toisesta ihmisestä. Siksi toisekseen lähes kaikki ikävät tunteet on siinä ihania, ettei ne itsestään häviä mihinkään. Esimerkiksi pelätessä ihmisen yleisin reaktio tuohon pelkoon on lähes suunnaton viha ja raivo. Eikä ihme, pelkohan hellittää tuntumasta, kun tarpeeksi huutaa ja mesoaa. Paska juttu vain se, että tuo meissä herännyt pelko jää kohtaamatta ja käsittelemättä ja sen myötä seuraavan kerran aktivoituessaan tuo tunne vyöryy astetta isommalla volyymillä yli, edellyttäen astetta isompaa huutoa tai vastaavasti toisena, varsin toimivana konstinsa, astetta tukevamman humalatilan.

Nyt joku voi sanoa, että äläpä Rasilan poika höpötä. Minulla on ystäviä, joiden kanssa puhun taukoamatta. Käyn terapiassa ja pidän muutoinkin huolta itsestäni. Hyvä sinä! Mutta veikkaanpa että esimerkiksi ystävien kesken puhuttaessa aktivoituu varsin herkässä oleva, meillä varsin yleinen keskustelumalli josta yksi esimerkki ohessa. Tässä kaksi ystävätärtä keskustelee miehistään.

”Tiedätkö mun mies on muuten ihana, mut se ei huomioi mua tarpeeksi.”

”Mun mies huomioo kyllä, mutta silti viettää ihan liikaa aikaa töissä ja viikonloppuna se juo ja kattoo vaan jalkapalloa.”

”Kauheeta tuo juominen. Mulla on yks kaveri, jonka mies joi kaks viikkoo putkeen, päätyen lopulta katkolle.”

”Ihan hirveetä tuommoinen viinan läträys. Mä en kattelis päivääkään.”

”Näin ystävien kesken, lasi tai pari punaviiniä on ymmärrettävää. Eikö sitä sanota et se on hyvää sydämelle. Otetaan siis sydämelle. Kippis”

”Annas kun kerron siitä meillä töissä olevasta Kaisasta...”

Yksi kysymys. Missä kohtaa dialogia ihmiset puhuivat itsestä, saati omista tunteistaan? Tätä näkee todella paljon. Ihmiset puhuu paljonkin, silti sanomatta todellisuudessa yhtikäs mitään. Itsestään. Saati omista tunteista.

Meillä kun ei ole opittu kohtaamaan itseä, kuinka siis voisimme aidolla tavalla kuvitella kykenevämme kohtaamaan toinen toistamme.

Eikä siinä, en minä itse ole itseasiassa yhtikäs poikkeus. Paitsi siinä, että tietoisesti olen pyrkinyt opettelemaan kohtaamaan itseä ja omia tunteita. Yhä vähenemässä määrin keskittyen miettimään muita ihmisiä tai heidän tunteitaan ja yhä lisääntyvässä määrin pyrkien peilaamaan itsessä sitä, miksi jokin tietty tilanne tai ihminen, minussa jonkin tietyn tunteen aktivoi.

Ihan järjetöntä, sanoo joku. Voi ollakin, mutta minulle, omaan elämääni siinä hyvä oppikoulu, että vielä reilu vuosikymmen sitten, jos pöydältä tipahti haarukka, se aktivoi minussa tunnemyrskyn. Kun taas tässä hetkessä, vaikka pöytä tippuisi lattian läpi, kykenen toimimaan tilanteessa, ilman sen suurempia kuohuiluja.

Lopuksi heitän pienen haasteen juuri sinulle. Samaa haastetta olen toteuttanut omassa elämässäni jo jonkin aikaa. Jos jokin asia, tilanne tai ihminen aiheuttaa tunnepuolellasi voimakkaan reaktion, niin kokeile samantien reagoimisen sijaan miettimään hetki, mitä tuo tunne sinusta itsestäsi kenties kertoo. Kokemuksesta totean, et tuo haaste tuottaa itsellesi paljon enemmän hyvää, kuin mitä tuo silmänräpäyksessä tapahtuva reaktio ikinä toisi.

Leppoisaa lepopäivää itsekullekin. Kaikenlaisine tunteineen.

Kirjoitettaessa soi Lauri Tähkä: Palavaa vettä.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus