Toisten auttaminen.

  • Kimmo Rasila
Jokainen askel, jokainen porras, jonka elämässäni luottavaisena eteenpäin astun on tae siitä että määränpää lähenee.
Jokainen askel, jokainen porras, jonka elämässäni luottavaisena eteenpäin astun on tae siitä että määränpää lähenee.

Joskus elämä näyttää nurjan puolensa. Tai ainakin itse harhautuu näin ajatellen kokemaan sen. Moniko meistä lie kykenee elämään elämänsä siten, ettei jossain kohtaa joutune toteamaan sen ettei asiat mene kuten elokuvissa, eikä tapahtumat menekään siten kuin itse itsellemme parhaaksi näemme. Silti, entä jos asiat menevätkin juuri niin kuin on parhaaksemme tarkoitettu.

Olen viime päivinä pysähtynyt miettimään omaa taivaltani hieman tarkemmin. Paljosta, todella suunnattoman paljosta saan tänään olla kiitollinen. Vaikka samaan hengenvetoon toteankin sen, ettei elämä minunkaan kohdallani läheskään aina ole tarjoillut sitä mitä itse olisin toivonut, saati kovinkaan helpolla. Mutta, koska jostain kumman syystä olen tullut suostuvaiseksi luopumaan tuhoon tuomitusta taistelustani kaikkea ja kaikkia vastaan, kyeten samalla luopumaan suurimmasta osasta vääränlaista suojaustani, olen saanut kokea sen miten ihmeellisellä tavoin toisten ihmisten tuki saa vaikealtakin vaikuttavat tilanteet tuntumaan huomattavan paljon helpommilta kohdata.

Tässä kohden totean sen, etten minäkään tästä yksin taistelustani vapaaehtoisesti halunnut luopua. Tuskan oli käytävä kohdallani monin eri tavoin sietämättömiin mittasuhteisiin, ennen kuin sain tuon halukkuuden. Sen jälkeen jokainen askel jonka tuon luopumisen jälkeen olen ottanut, on ollut edellistään helpompi.

Kirjoitan ja puhun paljon toisiin ihmisiin luottamisen puolesta. Lähinnä siitä syystä, että olen nyt kuluneen vuosikymmenen aikana saanut elämässäni ja itsessäni parsittua kasaan kaiken sen mitä kolmessa vuosikymmenessä tuhoutui, kasvaessani taistelemaan yksin. Ei siis toisiin tukeutuminen voi olla kovinkaan tuhoisaa.

Toisaalta olen elänyt monin tavoin onnellisten tähtien alla, saaden apua jos joltakin ihmiseltä, jos minkälaiselta taholta, mutta samalla tässä hetkessä uskon, etten ole niin erikoinen epeli, etteikö nuo samat instanssit tarjoilisi sitä samaa apua jota itse sain, kunhan tuota apua vain ihminen nöyrtyy pyytämään ja ennenkaikkea vastaanottamaan.

Ihminen voi elää läpi elämänsä taistellen. Sitä tuskin kukaan olisi minultakaan kieltänyt. Nyt miettien on kovin surullista, kuinka loputtoman moni tänäänkin tuota yksinäistä taisteluaan jatkaa, turvautuen samalla mitä erilaisimpiin, itselleen tuhoisiin keinoihin, kestääkseen elämän suomat haasteet, totaalisen yksin. Ei elämän tarvitsisi olla jatkuvaa taistelua, eikä siitä ole tarkoitus selvitä yksin. Lopussa kun kukaan ei ole ojentamassa minkäänlaista kunniamerkkiä siitä kuinka hienosti ja hyvin onnistui välttämään toisten ihmisten tuen.

Kuten todettua, minä pyrin tänään elämään luottamuksessa. Luottaessani toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, elämä antaa kohdalleni juuri ne oikeat vaikeudet, jotka tässä hetkessä tarvitsen matkallani. Mitä suurempia haasteita, sitä enemmän minun tulee kyetä luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni ja ennakkoluulojeni luomista peloista suhteessa toisiin ihmisiin. Kipu hellittää sen mukaan, kun uskaltaudun asioista toisille ihmisille puhumaan. Älkääkä kuvitelkokaan että tuo luottamus tuli minulle helpolla. Kuten totesin, tuskan oli ensin käytävä sietämättömäksi. Jossain kohtaa sen yhä tulee käydä, jotta palaan siihen toteamukseen, että jaettu taakka on helpompi kantaa.

Menetin viime viikolla taas yhden ystävän päihteille. Kaveri oli rakentanut itselleen sellaiset suojamuurit, että vaikka vain hitusen tuosta suojauksesta koin onnistuvani omien kokemusteni kautta murentaa, sain huomata sen, kuinka äärimmäisen herkkä ja hauras ihminen siellä pohjimmiltaan oli. Mutta kuten totesin, joskus ihminen ei osaa luopua suojauksistaan, vasta kun viimeinen matka on aluillaan. Surullistahan se on. Äärimmäisen surullista. Mutta samalla kovin ymmärrettävää. Kukaan toinen ihminen kun ei voi toiselle tuota ojentaen antaa. Voi vain pyrkiä kulkemaan rinnalla, tarjoten auttavan kätensä, tuohon käteen tarttumisen vastuun ollessa tällä toisella ihmisellä. Silti, tänäänkin, yhä ponnekkaammin olen tuota auttavaa kättä tarjoamassa. Jokaiselle jonka näen yksinään elämässään taistelevan. Luoja tietää että minä taistelin.

Huomenna taas istahdan pyörän selkään, ajellen nelisen tuntia työmatkaa, kypäräni sisällä elämääni miettien. Ollen varma siitä, että taas illalla päästessäni alla olevan järven rannalle istuskelemaan, niin tiedän ettei minun tarvitse kiitollisuutta elämääni etsiä. Ei Peurungasta, saati Perusta. Tuo kiitollisuus kulkee matkallani mukana. Onhan se osa minuuttani, tänään, tässä ja nyt.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, oikein aurinkoista ja rauhallista äitienpäivää jokaiselle äidille!

Peurunkajärven rannalla.
Peurunkajärven rannalla.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus