Voi hyvä isä sentään!
Lueskelin vanhoja blogimerkintöjäni, ja kappas, kuinka ikävä tulikaan taas kiireistä pääkaupunkiamme. Tai no, ei sillä kaupungilla niin väliä, olkoon vaikka Rymättylä, mutta se kuka siellä asuu, tekee niistä reissuista aina reissaamisen, krapulankin jopa, arvoisia. Kesällä tosin huomattiin, miten on aika meitäkin kohdellut ja krapulat on pahempia kuin aiemmin mainittuna ajankohtana, viitisen vuotta sitten. Eihän me reippaat urheilijanuorukaiset toki anneta sen masentaa, vaan vedetään viinaa kitusiin ihan kuin ennen!
Ajankohtaa joutuu nykyään miettimään todella tarkkaan, kaiholla muistelen aikaa, jolloin ajatuksesta matkalla olemiseen kesti yleensä n. 2 tuntia. Nyt kun saattaa vierähtää kaksi viikkoakin, ja silloinkin täytyy vielä harkita. Mitä ihmiselle tapahtuu vanhetessaan? Impulsiivisuusko katoaa kokonaan?
Mihin katosi se NoDiva, joka teki kaiken just niinkuin halusi? Pah. Ei mihinkään, se vain vanheni ja muuttui muutenkin rauhallisemmaksi. Nykyään sillä on hyvä parisuhde ja se asuu maalaistalossa, hoitaa eläimiä ja sukkapuikot odottaa kammarin pöydällä. Voi paska 😀 Ja kolmekymmentäkään ei ole vielä täynnä.
En tosin valita, näin on hyvä. Kaihoisat muistot muistuttaa nykyisen elämän rikkaudesta kuitenkin. :]
