Päätin siis valmistumisen myötä jäädä Suomeen. Olla töissä ja nuolla haavani. Ehkä se onkin ihan hyvä hetkeksi rauhoittua ja olla paikallaan. Miettiä mitä minä olen ja mitä oikeasti haluan. Mutta miksi silti aina välillä sydämeen sattuu ja ahdistaa niin kovasti olla paikallaan ja olla Suomessa? Rakastan äidinkieltäni enkä pystyisi elämään ilman sitä, saatikka ilman salmiakkia ja ruisleipää (niitähän onneksi Hollanista sai).
Tai ehkä tämä kaikki on pelkkää sunnuntai-illan illuusiota.