Tällaisina päivinä, kun aurinko ei näyttäydy, ajattelen vainajia. Ateljeen ikkunoista vetää, puen päälleni suuren villapaidan. Se on hänen paitansa, miehen, joka sanoi ”niin paljon kauniita maalauksia on maalaamatta”. Nyt minä maalaan miehen paita päälläni, levitän väriä lastalla, jossa vielä on rippeitä hänen harmaasta maalistaan.
Kenkäni taas, ne ovat isoäidin pehmeät kävelykengät. Pohjien uurteet ovat täyttyneet pigmenttihippusista, keltaista ja punaista jauhetta enimmäkseen, jokunen liimaläikkä. Maalaus Alef, siis tämän vuoden ensimmäinen, on vielä kesken. Bet, Gimel ja Dalet valmistuivat jo, mutta Alef odottaa jotain. Aloitin maalauksen tammikuussa palattuani pohjoisesta, hautajaisista. Aloitin hyasintinvioletilla, valkoisella ja lohenpunaisella. Jatkoin oranssilla ja tummalla purppuralla.
Uusi maalaus alkaa monesti intuitiivisesti, vimmaisestikin. Maalia roiskuu, purkkeja kaatuu. Hypin puolelta toiselle, venyn ääriasentoihin: kun työ on lattialla, seison hajareisin pohja jalkojeni välissä; taulun nojatessa seinään kurkotan kattoon, jännitän lihakset, kun huitaisen telalla.
Ainakin puolet maalaamisesta on hiljaisuutta, keskittymistä ja harkintaa. Työn valmistuessa on maltettava istua sen edessa, katsoa ja odottaa, joskus kauankin. Se, mitä sitten tapahtuu, on katsannosta riippuen äärimmäisen rationaalista tai selittämätöntä, salaista. Sinistä, maalaus sanoo, tuohon, oikeaan alakulmaan, tummaa, mutta läpikuultavaa. Nyt tiedän tämän, mutta vielä istun tovin, valmistaudun.
