Lapsi nukkuu, koira tuhahtelee ja netti pätkii. Siinäpä kolme tämän hetken keskeisintä tapahtumaa.
Valehtelin. Tällä hetkellä keskeisintä on tuo uinuva lapsi. Koirakin on kiva, mutta ei mene edelle. Ja nettiyhteyden pätkiminen nyt on vain maallista 🙂
Tähän väliin lässy-disclaimer. Jos nyt lukijasta mun alla oleva blogaukseni tuntuu liika lässyltä tahi pitkäpiimäiseltä tahi muutoin ylihilseenampuvalta, niin lukija on hyvä ja siirtyy lukemaan sitten jotain vähemmän lässyä kuten vaikkapa Telkku.comia tai Taloussanomia. Olen hitto vie omassa blogissani tasan niin lässy tai blogosofinen tai mitä hitto ikinä haluankin, nih. Tämäkin on osa minua, joten jos et siitä pidä — omapa ongelmasi 😉
Mutta eteenpäin kuin mummo lumihangessa.
Eli tänään eka kerta omassa elämässäni, kun on oma lapsi (eikä saivarrella nyt niistä geeneistä) yökylässä. 8-vuotias tytteli nukkua tuhisee tuolla toisessa huoneessa mun patjallani ja makuupussini alla — näppärästi kun unohdin ottaa tyttösen oman makuupussin mukaan.
Niille, jotka eivät ole kärryillä, niin tiedoksi: mulla on kämpässäni remontti menossa, eikä täällä ole vielä ensimmäistäkään huonekalua. Se asia korjaantuu ensi viikonloppuna.
Olen yllättynyt omista tuntemuksistani, ja etenkin niiden voimakkuudesta. Useammin kuin kerran eilisiltana ja tänään on kyynel kirvonnut silmäkulmasta. Totta ihmeessä olen tunteva olento, ajattelen, kävelen, toimin, jne. Mutta silti, eron jälkeisiä oloja on ollut useamman kerran sellaisia, että olen yllättänyt itseni haikailemasta, uneksimasta, liikuttumasta, jne. En haikaile takaisin huonosti menevään parisuhteeseen, vaan niitä hyviä yhdessä perheen kanssa vietettyjä hetkiä. Lapsen kanssa tehtyjä asioita. Ylipäänsä kaikkea sellaista elämisen arvoista, tiedäthän.
Mä olen niin helvetin rikas. Lapsi. Voihan perhana. Onhan sitä parisuhteessa ollut paljon murhetta, taistelua ja surua ja ties mitä, mutta se, että olen päässyt osalliseksi lapsosen elämään, kyllä jyrää niin yli muiden juttujen. Nyt kun olen entistä paremmin sisäistänyt tämän asian, olisin valmis käymään kaikki aikaisemmat sodat, riitelyt ja taistelut läpi vaikka kahteen kertaan. Se hitto vie olisi kyllä sen arvoista.
Kaikella on tarkoituksensa. En tarkoita, että asiat tapahtuvat ennalta määrätysti, ja että me olisimme vain matkustajia elämän junassa. Vaan että asioilla on merkityksiä ja tarkoituksia, joista kaikki eivät todellakaan ole meille aina niin selviä. Mun kaikkien vaiheiden summa tällä hetkellä on tuo lapsi. Olisin tehnyt aikaisemmin elämässäni mitä tahansa toisin, vaikkapa vain ylittänyt jonkun kadun jossain toisessa paikassa — en ehkä olisikaan nyt tässä kokemassa tätä tuntemustani ja jakamassa sitä kanssasi.
Elämä on jatkuvaa valintojen tekoa. Aina tulee uusia ovia avattavaksi. Joskus ovista pääsee takaisinkin. Meille annetaan mahdollisuuksia, oppeja ja kaikkea muuta ihan valtavissa määrin — jos vain olemme valppaana sille. En käy nyt personoimaan mitään oletettuja taustavoimia tai jumalallisia/yliluonnollisia/tms. vaikutteita. Puhun elämästä itsestään. Se ei ole mikään ulkopuolinen, meistä riippumaton, oma itsenäinen asiansa — vaan se on jotain, mitä meistä jokainen itse tekee, kokee, vaikuttaa ja oppii. Kuulostaako abstraktilta? Niin minustakin. Yrittää sitten blogosofoida jotain, mistä ei itsekään aina niin kärryillä ole. Toisinaan on vahva haisu, mutta näkökontakti asiaan vielä puuttuu 😛
Mun elämäni tarjoilee mulle nyt hyvin tärkeitä asioita, monelta kantilta. Olen taas oppimassa kuuntelemaan itseäni ja halujani, toteuttamaan niitä terveen itsekkäästi, mutta toiset toki huomioiden. Olen taas löytänyt itsestäni niitä piirteitä, joista pidän, kuten impulsiivisuudesta, energisyydestä, sosiaalisuudesta, tunteikkuudesta, rehellisyydestä, jne. Ja olihan niitä asioita toki parisuhteessakin. Mutta sen loppupuolella aloin olemaan tyhjiin käyvä öljylamppu. Himmenin ja himmenin ja himmenin… Eikä siihen auttanut enää sekään, että puolisonikin yritti välillä auttaa milloin nostamalla lampun lankaa ja milloin lorauttamalla tilkan petroolia. Nyt liekki roihuaa taas, eikä nokea eikä pala liian lujaa 🙂
Koiruuskin on ensimmäistä kertaa keskustassa yötä, tähän asti aina kaukana kaupungin reunalla. Se on ihan innoissaan, haisteltavaa ja ihmeteltävää riittää. Nyt asettunut toki omalle paikalleen viltille, mutta vahtii kovasti ympärillä kuuluvia ääniä. Kaikuvat kovasti, koska ei ole verhoja eikä huonekaluja ääniä vaimentamassa. Se on kyllä myös aikamoinen ilopilleri ja lohduttaja tuo karvainen polvenkorkuinen mustavalkoinen lehmänlaikullinen otus. Seropi, ja hyvää laatua vieläpä 😀
Nettiyhteys vain pätkii. Syystä, jota en tiedä, Elisan 3G-yhteys ei suostu tänään toimimaan 10 min pidempiä jaksoja. Joten sorryt myös mese-kavereille, joiden kanssa juttelu katkesi kesken kaiken. Ja se joku, joka eilen lisäsi mut listalleen, niin pliis, ota yhteyttä! Ruutu meni niin nopeasti ohi, etten saanut lisättyä sua listalleni.
Taidanpa kohta siirtyä itsekin uinumaan. Vilkaisen vielä vähän keskusteluja, ja sitten… Unta kaaliin lapsen vieressä. Huomenna Hämeenpuistossa kävelyä, koiran ulkoilutusta, ruuanlaittoa, jne. Sellaista tavallista — ja niin perhanan, hiton, mahtavan upeaa 😀
Miten voikaan mies olla näin onnekas, kysyn vaan 🙂
-c-
PS: Tämä on 100. blogaukseni. Ihan hyvä juttu päästä käyttämään se tällaisen asian esilletuomiseen. Kiitokset myös sulle, kärsivällinen lukijani. *hymy*