Vanhojen valokuvien selailu. Olisihan se pitänyt arvata. Niitä siinä kun selailee, näkee kaikkia mukavia hetkiä lähimenneisyydestä, iloisia yhdessäolon tuokioita — ja etenkin lapsen kanssa touhuamista… *huoh*
Tällekin tunteelle on paikkansa ja tehtävänsä. Tuokion voi taas kärvistellä, muistella ja ikävöidä. Tunne tulee, tekee tehtävänsä ja menee taas — jos sille antaa vain tilaa. Vietän tovin surun värittämissä merkeissä, mutta en jää märehtimään sitä.
Voin nimittäin myös ottaa näistä muistoista niiden mukavatkin puolet irti. Muistella nimenomaan kaikkea sitä kivaa ja mukavaa, sekä nauttia niistä muistoista! Kuka hitto sanoi, että menneisyyden muistelun pitäisi olla vain surkuttelua ja vetistelyä, häh? 🙂
Mulla on iso kasa muistoja, enkä nyt puhu valokuvista. Niitä on mukava kerrata ja käydä läpi, sekä huolehtia, että niitä tulee myös jatkossa lisää. Surun ja ehkä epätoivonkin tunteista voi — jos nyt ei ihan nauttia — niin ainakin ottaa opikseen.
Tartu hetkeen. Seize the moment. Carpe diem.
Sitähän tässä opiskellaan, monien muiden juttujen ohella 😀
-c-
PS: Netti toimii tänään niin nihkeästi, että jääpi muut kirjoittelut ja kommentoinnit allekirjoittaneen osalta vähiin. Plus kellokin on miljoona. Mene sinäkin nukkumaan, mene mene =)
EDIT: Ei sittenkään malttanut vieläkään uinahtaa, kun netti päätti toimia, lisäsi yhden omakuvan em. muistokuvien joukosta. Miten narsistista! Ja vielä peilikuvaksi! *häpeää C:n puolesta*