Lueskelin tuossa keskusteluja mustista sukista, exän törkeimmistä tempuista, jne. Avaudunpas hieman siihen paskimpiin temppuihin. Haluan blogata aiheesta (sen sijaan että vastaisin keskusteluun), sillä kyseessä on ihan henkilökohtainen kokemus, ja hyvin vahva sellainen, tästä aiheesta.
On tullut nähtyä jos jonkinnäköistä tilannetta, mutta paskin omassa elämässäni tapahtunut temppu on ollut ihan omaa aikaansaannosta – valitettavasti.
Seurustelin monta vuotta naisen kanssa, jolla oli suunnattoman huono itsetunto (sama josta mainitsin myös siellä keskustelupalstan mustissa sukissa). Suhde oli jo pari vuotta käynyt tyhjäkäyntiä ja molemmat voivat pahoin (mutta arvatkaapa puhuimmeko oloistamme koskaan, nöy…).
Hän oli silti vakuuttunut, että olen elämänsä rakkaus ja että olemme tarkoitetut toisillemme. Itse taas olin jo menettänyt rakkauteni ja mielenkiintoni – mutta en osannut enkä uskaltanut sanoa sitä – olin itsekin siinä uskossa, että hänen elämänsä menee pilalle, jos en ole hänen kanssaan. Elin siis elämääni toisen ehdoilla (ja aivan turhaan) unohtaen itseni ja tarpeeni ja ennenkaikkea oman elämäni. Tein samalla oikean karhunpalveluksen hänelle.
Homma oikeastaan kulminoitui siihen, että lähdin ulkomaille töihin. Ei siinä mitään, järjestelyt tehtiin yhdessä, muutto pienempään asuntoon jne. Mutta siitä päivästä lukien, kun saavuin tähän toiseen EU-maahan, en ottanut eksääni yhteyttä kolmeen (3) kuukauteen. Enkä kehenkään muuhunkaan sen puoleen – en edes äitiini tai sisaruksiini, ystävistäni puhumattakaan.
Kuvittele tilanne, jossa kuvittelet seurustelevasi toisen kanssa for lifetime. Sitten hän lähtee ulkomaille töihin muutamaksi kuukaudeksi. Eikä ota yhteyttä! Kännykkä ei toimi, kukaan ei soita, osoitteesta ei ole tietoa, sukulaisetkaan eivät tiedä mitään.
Se oli silloin se, enkä todellakaan ole siitä ylpeä. Haluan silti itseäni siitä muistuttaa. Nykyään pyrin toimimaan toisin – ja ennen kaikkea puhumaan asioista. Ihmiset tekevät virheitä, mutta typerintä on olla ottamatta virheistään opikseen.
-c-