Vähän jälkijunassa tämä ”tuikitarpeellinen” merkintä 🙂
Katselin TV2:lta viime torjantaina [i]Jacques Cousteaun[/i] vuonna 1972 tehtyä tv-sarjaa [b]Meren salaisuudet[/b]. Tämänpäiväisessä jaksossa kerrottiin meritursaista eli kahdeksanlonkeroisista mustekaloista.
Monet varmaan muistavat nähneensä näitä legendaarisia sukellusohjelmia edes vilaukselta. Omasta lapsuudestani parhaiten muistan [i]Calypso[/i]n, Cousteaun legendaarisen aluksen – tai itse asiassa ne molemmat. Niinpä jäin iloisena pöllöttimen ääreen ohjelmaa seuraamaan.
[b]Ajan hammas ohjelman kimpussa[/b]
Mutta miten kävikään? Ajan hammas on todellakin syönyt ohjelman tenhoa pahemman kerran. Tässä jaksossa kuvatuista tursaista tiedetään nykyään huomattavasti enemmän kuin ohjelman tekemisen aikoihin. Esimerkiksi se, että nykyään tiedetään merissä asustavan huomattavasti isompiakin tursaita, kuin jaksossa maailman suurimpina pidettyjä meritursaita (lonkeroiden ”kärkiväli” n. 6 m ja paino n. 60 kg). Tämän kaltaiset asiat on kuitenkin helppo sivuuttaa ohjelman iän huomioon ottaen, 25 vuodessa on ehditty tutkimaan lisää vaikka kuinka paljon.
Se, mikä todellakin häiritsi ajatuksiani, oli tutkimuksen suoritustapa. Nykyään luonto-ohjelmissa suositaan tapaa, jossa eläimiä tutkitaan osallistumatta niiden elämään millään tavoin. Cousteaun ohjelmassa päinvastoin puututaan suoraan eläinten elämään.
Esimerkkejä:
• Haetaan kaksi tursasta tutkimista varten. Sukeltajat pyytävät ne käsin; toinen tursas suorastaan revitään irti kolostaan. En erehdy pitämään tursaita ihmisen kaltaisesti tuntevina olentoina, mutta stressitasot, haloo?
• Seurataan tursaiden käyttäytymistä akvaariossa ja tehdään päätelmiä pelkästään lasin läpi katsomalla: ”Näyttää siltä, että uros nauttii parittelusta. Ehkä naaraskin kokee mielihyvää.” Eli ei mitään ”turhia” mittauksia, kuten hengitys, pulssi, ties mitä hormonitasoja.
• Johtopäätelmiä: ”Tursailla ei ole kieltä.” Jos ne nyt eivät pidä ääntä, niin eihän se tarkoita kommunikointikyvyn puutetta. Jaksossa nähdään useammankin kerran, miten tursaat kommunikoivat keskenään ja ihmistenkin kanssa elekielellä. Muista kommunikoinnin tavoista, kuten tursaille ominaisesta ihonvärin vaihtamisesta (jota ohjelmassakin havainnoitiin useasti yhdistämättä sitä kommunikointiin) en ala edes enempiä paasaamaan.
• ”Tieteellisiä” testejä: tarjotaan tursaalle vuoroin makupaloja ja sähköshokkeja. ”Kappas, sehän näyttää siltä, ettei se pidä sähköshokeista. Heh heh!”
• Eläinten luonnonmukaiseen elämään puuttumista, kuten taistelevien tursaiden erottaminen toisistaan, hautovan naaraan syöttäminen, poikasen suojelu kaloilta, jne.
[b]Punainen mietintäpipa[/b]
Onko tämä silti vaahtoamisen arvoista? Asiaa pitäisi pohtia aikakauteensa suhteuttaen. Jaqcues Cousteaun ohjelmat toivat aikanaan meriluonnon lähelle monia ihmisiä ja auttoivat tiedostamaan merten suojelun tärkeyden. Samoin Cousteaun ohjelmat ovat monille miellyttäviä lapsuus- ja nuoruusmuistoja, joita on saatettu kokea yhdessä koko perheenkin kanssa.
Monet hänen metodeistaan vaikuttavat tänä päivänä suorastaan pöyristyttäviltä, osa taas hämmästyttävän kekseliäiltä ja aikaansa edellä olevilta. Hän yritti toimia luontoa säästäen ja ymmärtäen käyttäen parhaimpia mahdollisia metodeja ja laitteita, joita ajalla oli tarjota – ja osa niistä oli hänen itsensä kehittämiänsä. Cousteau kehitti merenalaista tutkimusta huomattavasti edeltäjiänsä pidemmälle ja ymmärtääkseni jotkin tänä päivänä käytössä olevat sukelluslaitteetkin ovat näitä peruja (asiantuntijat kertokoot/korjatkoot 🙂 Tutkimuksien luoman pohjan avulla minäkin olen oppinut näitä asioita, joista tässä puhun.
On mahdotonta arvioida, millaista vedenalainen tutkimus olisi tänä päivänä ilman Cousteaun vaikutusta – mutta oma varovainen mielipiteeni on, että häntä on kiittäminen monesta hyvästä. Eli kaikki kympit ja papukaijamerkit Cousteaulle. 🙂
Eli taidan katsoa jatkossakin Cousteaun sukelluksia pitäen mielessäni ohjelman iän. Punainen pipa rox 😀
-c-