Itkin koko matkan vanhemmilta kotiin. Joku varmaan luuli, että ajoin kännissä, kun välillä kyyneleet peitti näkökentän siinä määrin että piti skarpata pysyäkseen oikealla kaistalla.
Rauhotuin tossa kotipihalla ja myös raivostuin, kun J yritti pahaan oloonsa vedoten saada mua tapaamaan itsensä. Oli kuulemma niin kumma tunne päässäkin eikä tiennyt, mikä on vialla. Käskin mennä lääkäriin. Sanoi että mä olen ainoa ihminen joka voi sitä auttaa. Sanoin etten ole lääkäri ja jos sillä on joku fyysisellä puolella pielessä, en osaa sille tehdä mitään. Ja sanoin että voin kyllä auttaa lääkäriin menemisessä lekurin numeron antamalla, mutta siinä kaikki. Sanoin vielä että on ihan vitun väärin yrittää painostaa mua tapaamaan se. Se sanoi ettei se yritä painostaa, halusi vain pyytää apua ystävänä eikä mitään muuta. Mun näkemiseni kuulemma saisi sen olon paranemaan. Sanoin että oman oloni kohtaaminen saisi vain huonommaksi, ja että en todellakaan voi tehdä mitään. Että se mokasi eikä voi siten odottaa multa sääliä ja sympatiaa itseään kohtaan jos on sen vuoksi paha olo. Että mäkin tunnen oloni sairaaksi koko ajan. Että sen vain täytyy kestää tekonsa seuraukset.
Vituttaa ihan mielettömästi että toinen yrittää vedota joihinkin säälin tunteisiini jotta suostuisin tapaamaan sen. Uskon että sillä on paha olo, mutta ihan syystä ja omasta syystään. Kärsiköön.
Kylmääkö? Ei, vaan täysin oikeudenmukaista.
Vihaisuus näyttää muuten helpottavan oloa. *vihaa*