Eilinen oli rankka päivä. Viimeiset viisi päivää ovat olleet kovia, mutta eilisen muistan päivänä, jolloin sain puhelinsoiton. Voin mainita sanan `veli` ja ne jotka tietää, tietää. Muiden ei tarvitse tietää.
Ihminen haluaa aina uskoa parempaa. Minäkin. Paras ei kuitenkaan aina toteudu. Aika ei aina paranna. Tai ehkä se parantaa, lopulta, mutta kuinka kauan pitää odottaa? Kuinka kauan pitää murehtia, itkeä ja toivoa? Minä maksaisin vastauksista, paljon.
Tuntuu pahalta. Itseni puolesta, perheeni puolesta. Ennen kaikkea sen ihmisen puolesta, jolla on pääosa näytelmässä. Silmissään orpo katse lapsen eksyneen. Näin sen jo kaksi päivää sitten, mutta en tajunnut. Tai en halunnut tajuta.
Sydän on kuin kuivaksi väännetty tiskirätti. Huomenna menen taas sinne. Menen paikkaan, jota en ole unohtanut, vaikka haluaisinkin. Pelottaa, mitä löydän sieltä. Mutta menen. Koska se on tärkeintä, mitä nyt voin tehdä.