Niinä hetkinä kun itkettää, yritän sanoa itselleni, ettei se ole sen arvoista. Ettei John ole sen arvoinen. Mutta kun tunteitaan ei vain voi kääntää pois kuin jostain valokatkaisijasta. Ei sittenkään, vaikka tietää, ettei toinen ollutkaan sitä mitä luuli. Tulee ihan uskomaton suru ja raivo, kun miettii mitä oli, ja miten toisen piti tuhota kaikki se. Nyt sitä ei voi enää olla.
Mä olen aina sanonut, että yksikään mies ei mua lyö tai muuten fyysisesti vahingoita, ei ilman seurauksia. Ja seurauksia on yksi ainut: Minä lähden. Ekasta kerrasta. En todellakaan jää odottamaan seuraavaa.
En vain tiennyt, että tuokin pitäisi oikeasti todistaa. Mutta se oli helppoa. Kun se lopulta päästi irti, totesin, että se oli sitten siinä. Lopullisesti. Ei tule toisia mahdollisuuksia, ei tilaisuutta toisen edes yrittää todistaa, ettei oikeasti ole ”sellainen ihminen”. Koska on.
Mä tiedän oman arvoni. Olen enemmän kuin fyysisen satuttamisen arvoinen. Ja tiedän myös sellaisen ihmisen arvon, joka satuttaa. Nuo kaksi ovat aika kaukana toisistaan. Ja mä myös tiedän olevani tarpeeksi vahva uskoakseni kerrasta.
Sillä on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka käyvät käsiksi ja niitä jotka eivät. Mä en aio jakaa elämääni ihmisen kanssa, joka väkivaltaa käyttämällä saa mut pelkäämään itseään.
Vittu mikä luuseri.