Itkin tunnin. En vaan saanut millään lakkaamaan. Nyt viimein ehtyi kyyneleet – kai. Tavallaan oli ja on todella paska olo, mutta kai siinä jotain perää on, että itkeminen helpottaa, ainakin hetkellisesti. Mä olen joutunut skarppaamaan päivisin töissä niin paljon, että tavallaan oli helpottavaa antaa nyt tulla täysillä.
Niin, mikä mulla on? Sen kun tietäisi. Aika pitkään on tässä jo ollut melkoisen ahdistunut olo. Kirjoitinkin asiasta tuossa aiemmin. Ajatukset pyörii päässä, eivät jätä rauhaan ja ahdistaa 24/7. Kun herään, menee ehkä puoli minuuttia ennen kuin ahdistus jysähtää rintaan, ja kun menen nukkumaan, ahdistaa yhä. Tästä syystä nukkuminen on ollut ihan surkeaa viime aikoina.
Toisaalta ihmisten parissa olo on myös ahdistavaa, kun pitää olla niin kuin ei mikään olisikaan vialla, mutta toisaalta se on ihan hyväkin juttu. Esimerkiksi töissä on pakko keskittyä, jolloin on hetken vähän helpompi olla. Viime viikolla yritinkin parhaani mukaan välttää yksin kotona olemista. Nimittäin kun istun kotona alas, ei ole enää mikään mua vetämässä ylös sieltä ahdistuksen ja loputtomien ajatusten suosta. Siispä olen yrittänyt pitää itseni liikkeellä ja välttää liikaa alas istumista.
On tietty ollut melko jakautunut olo, kun ihmisten ilmoilla on yrittänyt olla normaalisti, ja kotona sitten on tullut itkettyä. Tänään tulvi yli ihan kunnolla. Kai henkisellä jaksamisellakin on rajansa. Kun siis ei mulla mikään hyvä olo ole ihmisten keskelläkään. Ahdistuksesta on tullut vakio, joka on ja pysyy.
Voin kyllä arvailla syitä, jotka ovat mut tähän tilaan ajaneet. Niitä on muutamiakin, ja ne ovat olleet olemassa jo pidempään. Plus että mulla on ennenkin ollut taipumusta tällaiseen, joskaan näin pahana tai ainakaan näin pitkällisenä se ei ole ennen ilmennyt. Vielä kun löytäisi tien takaisin. Mä haluan olla onnellinen, oikein kovasti haluan. Nyt en vain pysty vaikka haluaisinkin.
En mä osaa edes kirjoittaa niin, että siitä näkisi puoliksikaan miten pahalta musta tuntuu. Tämäkin kirjoitus vaikuttaa jotenkin…kevyeltä. Mutta mun olo on kaikkea muuta kuin kevyt. Asiaa ei mitenkään helpota se, että yksi taho ei tunnu osaavan laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Jokin muu näyttää olevan isompi juttu kuin se, että mä en ole kunnossa. Ja kun en ole kunnossa, en voi olla se tavallinen Satu. Musta tässä kohtaa pitäisi olla vähän sitä ymmärrystä. Ymmärrystä sille, etten mä vain jaksa nyt. Ei se ole itsekkyyttä. Mutta tämän tahon näyttää olevan mahdoton hyväksyä sitä, että mä en voi nyt hyvin enkä siksi käyttäydy normaalisti. Ja jos hän lukee tämän, saan varmasti kuulla, miten oli väärin mainita asiasta täällä. Sehän se on pahin juttu eikä se, että mitä joudun juuri nyt käymään läpi.
Täytyy sanoa, että tuollainen suhtautuminen pistää mut miettimään…
Ei muuta raportoitavaa nyt. Pää sattuu.