Hei tyypit, kyllä mä sittenkin lähden risteilemään. Tajusin, että on paljon parempi tyhjentää päätään kivojen ihmisten parissa kuin ahdistua yksin kotona. Pientä reissua mä tähän väliin kaipaankin, kun kotiinpaluuahdistus on vähän liian vaikea kestää. Olin ja olen kyllä yllättynyt ja otettukin, miten paljon ihmiset ovat toivoneet etten peruisi risteilyä… Mulle on soitettu, tekstattu, pikaviestitetty ja laitettu sähköpostiakin. On todella lämmittänyt mieltä huomata, etten ole yhdentekevä, vaan musta ilmeisesti tykätään. 🙂 Voin sanoa, että tunne on molemminpuolinen. Hämmentävää, miten hyviä tuttuja, kavereita ja ystäviä olen saanut täältä niin lyhyessä ajassa. Aitoa ystävyyttä, sitäpä sitä… *liikuttuu vähän*
Joo, Suomessa siis ollaan taas. Tänään on ollut jokseenkin turta olo, siis sen perusahistuksen lisäksi. Tuntuu kuin olisin ollut poissa paljon kauemmin kuin kymmenen päivää. Ja on jotenkin vaikea tajuta, että tosiaan olen täällä taas, kotona. Pienessä ajassa ehti tapahtua niin paljon. Suomi tuntuu oudolta, ja jotenkin myös väärältä. Harhailtuani aamuyöllä halki pimeän Dublinin O´Connell Streetin bussipysäkille mun piti oikeastaan pakottaa itseni astumaan siihen bussiin, joka suuntasi lentokentälle. Kentällä iski lähes pakokauhu, olisin vain halunnut lähteä pois, jonnekin muualle. Tiesin selvästi, että ahdistus karisisi heti, jos vain kääntyisin pois. Sitä en tehnyt, vaan astuin muiden mukana lentokoneeseen. Vesi tuli silmiin useammin kuin kerran, mutta liian monien unettomien öiden aiheuttama sumuinen olo ei antanut periksi varsinaiselle itkulle.
Mikä onni, että mulla oli kaveri täällä odottamassa kun vihdoin viiden jälkeen sain kammettua itseni sisälle kotiovesta. Kuulumisten vaihtaminen, asioiden purkaminen ja myös nauru kohensivat oloa. Nyt sen sijaan kaikki tuntuu taas jokseenkin laimealta. Oikeasti jo odotan sitä risteilyä. Pään tyhjentäminen, tilanteen nollaaminen, känniavautuminen ja muu sellainen on nyt oikein tervetullutta. Perjantaina nähdään.