Mä oon ihan sekasin näiden ihmeellisten tuntemusteni kanssa. Vähän aikaa sitten vielä kirjoitin etten kaipaa ketään, enkä edes kummemmin läheisyyttä, koska ei ole keltä kaivata sitä, ja ilman kohdetta en ole sitä koskaan liiemmin osannut kaivata, paitsi siis joinakin heikkoina hetkinä. (<-- Tulipa hirviöhaitarilause!) Ja nyt kaikki onkin kiepsahtanut ihan päälaelleen, tosta noin vaan, yhden ainoan mieshenkilön vaikutuksesta. Nyt en yhtäkkiä osaa oikein muuta ajatellakaan kuin tätä ihmistä ja sen läheisyyttä, sitä miten se koski ja miltä tuntui olla kiinni siinä. Haaveilen tulevista hetkistä ja näen päiväunen toisensa jälkeen siitä, mitä kaikkea kivaa pääsen sen ihmisen kanssa kohta kokemaan. Jopa tuijottelen ulos ikkunasta mitään näkemättä, tyhmästi itsekseni hymyillen - ihan niin kuin ällöromanttisissa leffoissa ja roskaromaaneissa, prkl! Vähempikin saa pienen (no okei, ei-niin-pienen) tyttölapsen tolaltaan. Enhän mä näin pahaa retkahdusta ole kokenut vuosiin. Alkuvuodesta miesirtioton aikaan elo sujui verrattain vallan seesteisesti, kun pystyi keskittymään kaikkeen muuhun paitsi noihin otuksiin. Ja nyt ei hitto vie mistään tule mitään, kun ajatus karkaa ihan jatkuvasti vihreälle saarelle ja sen yhteen asukkaaseen. Miten tässä näin kävi? Ja niin joo, totesinpa itekseni tänään yhden asian. Ihastuminen (ja rakastuminen) ei ole koskaan turhaa. Vaikka juttu kosahtaisi heti alkumetreille, mitä sitten? Tällainen tunne itsessään on niin übermahtava, että hukkaan se ei mene koskaan. Meinaan ottaa tästä kaiken irti, meni syteen tai saveen. Tj 12!
