Palaaminen on aina ahdistavaa. Irtaudun Suomesta nopeasti täältä poissa ollessani. Sopeudun enkä halua palata. Tunne toistuu lähes kaikkialla ja kaikkina aikoina. Joissain maissa enemmän kuin toisissa. Mitään riemua paluusta en muista koskaan kokeneeni. Enkä koti-ikävää vaikka toki joitain tiettyjä ihmisiä saattaakin joskus kaivata. En edes pitkillä matkoilla, enkä edes kaukana ollessani.
Tietysti joskus paluu on vielä ahdistavampaa kuin toisina aikoina. Kesän kynnyksellä on helpompi palata kuin vaikka tammikuussa. Lämpö ja valo ei ahdista ollenkaan sillä tavalla kuin pimeys ja kylmyys. Silti rinnassa tuntuu sama toive, oi kun olisi voinut jäädä… Muualla pääsen jollain tavalla irti itsestäni, tietyistä ajatuksista, tietyistä tunteista. Meneminen ei itselleni ole niinkään arjesta irtautumista. Se on itsestäni irtautumista. Tai sen muuttamista, miltä minä tunnun täällä. Miltä minusta tuntuu täällä.
Toisaalta sama levottomuus, tarve mennä pois, tunne siitä että jossakin on jotain enemmän, voi iskeä myös silloin, kun jo olen poissa. Esimerkiksi kun näen meren. Uskoin pitkään että meri jollain tapaa rauhoittaa mua, ja kyllä se tavallaan rauhoittaakin. Enemmän se kuitenkin pistää mut kaipaamaan jotain. Tai jonnekin. Kunpa vain tietäisin, minne. Löydänköhän koskaan rauhan?
No, nyt olen kuitenkin kotona. Pitäisi yrittää unohtaa haikailut ja keskittyä siihen, mitä pitää tehdä täällä, nyt. Jos vain osaisin…
Ai niin. Pari viikkoa Irlannissa olivat pääosin hyvää aikaa.