Viimeisen kymmenen kuukauden aikana olen tehnyt enemmän tai vähemmän tietoisesti ratkaisuja, jotka ovat kostautuneet erimuotoisina- ja kokoisina iskuina vasten omia kasvojani. Huono omatunto, riittämättömyyden tunne, epätoivo, hyväksikäytetty olo, arvottomuuden tunne ja lopulta masennus iski. En kelvannut kenellekään, en kuulunut mihinkään. Tunsin oloni neuvottomaksi turistiksi sosiaalisissa tilanteissa, joissa muut keskustelivat menneistä, tulevaisuudesta, saavutuksistaan ja määränpäistään. Minusta tuntui, että minulla ei olisi niistä jäjellä enää mitään. Ei edes menneisyyttä, kaikki oli pyyhkiytynyt pois myrskyisän eroprosessin aikana. Ihminen jota joskus rakastin, ihminen jota yhä toisinaan kaipaankin, sai minut miettimään, ansaitsenko minä edes olla tällä planeetalla. Olenko minä oikeasti yhtä tärkeä ihminen, kuin bussissa vieressäni istuva nainen? Olenko minä oikeasti yhtä tärkeä ihminen, kuin lähikaupan mukava kassatäti? En. En tuntenut olevani tärkeä osa tätä yhteiskuntaa, en tuntenut kuuluvani tänne. Minähän olen arvoton, niinhän entinen miehenikin sanoi.
Alkukevät oli tähänastisen elämäni rankimpia aikoja. Ainoastaan teini-ikäisenä saamani lääkärinlausunto EKG-kuvauksen tuloksista tuntui olevan yhtä lopullinen, loppuelämääni monin tavoin vaikuttava asia. Halusin vain käpertyä lattialle tyynyä tiukasti halaten, lohtua hakien. Mietin monesti asioita, joita kenenkään ei tulisi koskaan edes harkita. Ainoa asia, joka piti viimeisen järjenhitusen päässäni, oli tieto siitä, että tyttäreni tulee tarvitsemaan minua vielä montakymmentä vuotta. Rakas tyttöni sinisine silmineen, hänen valloittava hymynsä ja uskomaton riemu uuden asian oppiessaan sai minut pitämään itseni kasassa – edes jollakin tapaa. Hänen vuokseen taistelin, en luovuttanut vaikka välillä tuntui että kaikilla olisi silloin paljon helpompi olla.
Oli muutto toiselle paikkakunnalle, mitättömiä yhden yön juttuja, uuden työn aloittaminen, lisää mitättömiä yhden yön juttuja, jälleen muutto lyhyemmän työmatkan perässä ja nyt vihdoin tuntuu siltä, että asiat ovat oikeasti alkaneet loksahtelemaan paikoilleen. Olen käyttänyt paljon aikaa etsiessäni jotakin, sitä lohtua ja turvallista oloa toisesta ihmisestä. Nyt olen kuitenkin löytänyt itseni, mikä on 1000 kertaa paremmalta tuntuva asia. En tarvitse enää ketään vakuuttelemaan itselleni, että olen jonkin arvoinen. En tarvitse ketään vain siksi, että en olisi yksin. Arvostan itseäni. Arvostan elämää ja hetkiä joina voi tapahtua mitä vain.
Tänään olen onnellinen.