Emme koskaan oikein tunnu [I]pääsevän läpi[/I]. Kosketamme toisiamme ulkopuolelta, mutta sisin jää saavuttamatta. Usein haluaisimme sanoa avio- tai avopuolisolle, perheenjäsenillemme tai ystävillemme jotain intiimiä, kuinka jokin asia koskettaa meitä syvällä sisimmässämme, kuinka kaunis auringonlasku on, kuinka [I]todella[/I] tunnemme, mutta sanojen muotoutuessa ja niiden tultua ulos, ne kuulostavat oudon tasapaksuilta, tunnemme epäonnistuvamme ja vetäydymme takaisin sisäiseen elämäämme. Joskus, jos onnistaa, tapaamme jonkun, jonka kanssa kaikki tuntuu menevän kohdilleen, muuten harvoin tai ei koskaan muiden kanssa. Törmäilemme ihmisiin ainoastaan ulkokuorellamme. Siksi loputtomat kysymykset. Mitä ajattelet? Minuako? Penni ajatuksistasi? Tunnetko samoin kuin minä? Rakastatko minua?
Ja koska sisin jää saavuttamatta, keskitymme ulkoiseen. Kuvailemme ihmisiä ulkonäön perusteella. Muistellessamme jotain henkilöä, ajattelemme hänen kasvojaan ja ilmeitään. Rikkaudet, jotka ihmiset kätkevät sisäänsä jäävät jakamatta, kunnes kuolema ne vie.
Yritämme levittää persoonamme ympärillemme, muiden nähtäville. Amebamaisesti statuksesta, rahasta, tavarasta, muodostuu sen jatke. Haluamme olla [I]joku[/I]. Testaamme ja arvioimme omaa erityislaatuisuuttamme jatkuvasti. Skannaamme toisten reaktioita itsestämme ja arvioimme saamaamme palautetta. Olenko onnistunut? Paremmin kuin tuo toinen? Sisäiset uutiset pyörivät taukoamatta. Yritämme tasapainotella positiivisten ja negatiivisten uutispätkien välillä. Mikäli ne muuttuvat enimmäkseen negatiivisiksi, olemme pulassa. Siksi haemme jatkuvasti huomiota. Muiden on havaittava erityispiirteeni, muuten itseisarvoni saattaa laskea.
Ehkä sellainen ihminen on vahva, joka saa sisäisen uutisankkurinsa hiljenemään, vetämään amebanlonkeronsa asioista, joilla todellisuudessa ei ole merkitystä, ja jopa niistäkin joilla on merkitystä.