Polkaisin pitkästä aikaa keskuspuistoon omenapuutani katsomaan ja sydän oli haljeta punnertaessani sohjossa etiäppäin. Pahempaa oli tulossa. Puu oli päihittänyt pakkasen, päästäiset, myyrät, citymarsut ja -kanit, jänikset, rusakot, hirvet ja olifantit, mutta se ei ollut selvinnyt ihmisestä. Joku oli katkaissut sen jokaisen oksan ja jättänyt pelkän puupiiskan hankeen pystyyn. Minuutin verran tunsin puhdasta, mustaa murhanhimoa. Mikäli olisin yllättänyt tyypin itse teosta, olisin möyrinyt hangessa sen kimppuun ja yrittänyt repiä paskiaisen kappaleiksi. Todennäköisesti olisin ainakin katkaissut siltä jokaisen sormen.
Sitten muistui mieleen tarina vanhuksesta, joka piti huoltoasemaa jossain Yhdysvaltain aavikolla. Joku oli varastanut siltä yön aikana pihalta pähkinäautomaatin mutta ukkelia se ei häirinnyt tippaakaan. Se pisti sen ihmisluonnon piikkiin.
On ihmisiä, jotka saavat itsesi tuntemaan kuninkaaksi ja toisia, jotka ovat matojakin alhaisempia. Jälkimmäisiin toisinaan törmää julkisissa tiloissa tai kulkuvälineissä. Niistä huokuu negatiivisuus. Ne imevät kaiken energian ympäriltään. Ne puhuvat enimmäkseen rahasta. Sitä vaihtaa mieluummin äkkiä huonetta tai jää paria pysäkkiä omaa aikaisemmin pois ja kävelee loppumatkan.
Joten on palattava lähtöpisteeseen. Tiedän jo uuden paikan. Se on maalla, mutta meressä.