Aloitin soittoharrastuksen mennessäni toiselle luokalle ala-asteella (nyk. peruskoulun alaluokat tms.). Tietenkin oli kausia, jolloin harjoittelu ei napannut pätkääkään. Kuitenkin yläasteella se alkoi huvittaa, ja parhaan kaverin kanssa (soitto samaa soitinta samalla opettajalla, sama etunimikin kuin mulla) puhuttiin aina, kuinka me sitten MENEMME Sibelius-Akatemiaan. Lukiossa harjoittelin jonkun verran ja ravasin musiikkileireillä. Mutta harjoittelinko tarpeeksi? En.
Yo-keväänä hain muutamaan ammattikorkeakouluun, enkä päässyt. Taisin hakea tuolloin myös Akatemiaan. En (yllättäen) päässyt. Pidin välivuoden, jolloin luin avoimessa yliopistossa aikuiskasvatusta ja kasvatustiedettä approbaturin verran. Samalla jatkoin soitonopetusta, minkä työn olin aloittanut jo lukion viimeisellä luokalla.
Toisella kerralla pääsin Helsingin ammattikorkeaan. Hyvä koulu se kyllä oli. Mulla ainakin huippuopettajat omassa soittimessa, samoin didaktiikassa jne. Pari kertaa hain vielä Akatemiaan, kerran valmistuttuani maisterilinjalle. Joka kerta jännitin niin helvetisti, että hävetti jo kahden sävelen jälkeen. Enkä päässyt.
Huolimatta opiskelupaikan ja -kaupungin mukavuudesta ja siitä, että töitä riitti, ei jaksanut harjoittelu innostaa tarpeeksi. Tarpeeksi siis mihin? No siihen, että olisin esimerkiksi yksinkertaisesti parempi soittajana. Opettajana pärjään hyvin. Tuntuu vaan tyhmältä ajatella sitä, mitä sanoin toisen amk-pääsykokeen haastattelussa. Kysymys kuului: ”Mitä teet 10 vuoden päästä?” Sanoin opettavani ja esiintyväni, puolet kumpaakin. Eipä ole toteutunut. Opettanut kyllä olen, nyt 9. vuosi menossa. Mutta liiasta työstäkin rangaistaan. Kelan lisäksi yksi opiskelupaikoista meni kind of sivu suun.
Reilu vuosi sitten syksyllä hain entiseen kouluuni tekemään soitossa diplomitutkintoa. Osasin kappaleet ja kaikki stanan työkokemus laitettu hakemukseen. Yllättäen sitten haastatteluosuudessa sain kritiikkiä siitä, kun on niin paljon oppilaita. Millä vitulla mun kuvitellaan elävän, jos en tee töitä? Ja tutkinnon tekemiselle harjoitteluineen päivineen olisi ollut aikaa, ihan kaikki aamupäivät ja viikonloput.
No. Kun ei niin ei.
Mulla on paha tapa olla helposti kateellinen. En päästä sitä suustani, mutta itsekseni ollessa sitten haudon asiaa päässäni. Esimerkiksi tänään olin ihanassa konsertissa, jossa soitti monta tuttua. Semmoinen olo vaan tuli, että miksi mä istun yleisössä enkä lavalla? Ja mitä mä teen siellä koillis-korvessa… Kun kaverit kaikki soittaa kun viimeistä päivää Etelä-Suomessa ja konsertoi ulkomailla jne. Onhan se tietenkin omasta aktiivisuudesta kiinni. TIEDÄN. Mutta on vissiin vaan hyväksyttävä, että musta on tullut keskiverto soittajana ja ihan ok opettaja.
Haluaisin tehdä työkseni jotain sellaista, jossa olisin HYVÄ. Enkä keskiverto. Monena keväänä on tullut selattua eri yliopistojen sivuja ja tiedekuntien vaihtoehtoja. Välillä olen hakenutkin musiikkitieteeseen, mutta pääsykoekirjoihin sekin sitten kaatunut. Kirjaan tarttuessa pään sisällä on valmiiksi ahdistus siitä, että tää-on-pakko-oppia.
Tän kevään hakuvaihtoehto on jo päätetty. Se on semmoinen, johon vannoin olevani hakematta. Mutta jo tehdyt opinnot ja tutkinto ja ammatti auttavat ehkä pääsemään sisään vähän helpommin. Ehkä sitten voisin vaihtaa, jos kyseinen ala ei tosiaankaan nappaa. Sillä alalla vaan olisi töitä kohtuullisen varmasti.
Tai ehkä mun olisi vaan pitänyt jäädä Stockalle töihin. Eikä rimpuilla jossain hommissa, jotka on näin epävarmoja. Tai ja tai.