Olin koesoitossa tänään, jaossa oli äitiyslomasijaisuus Turun kaupunginorkesteriin. Mun lisäksi oli 2 hakijaa, paikka ei ollut avoimessa haussa. Jännitti kovasti, edelliset pari päivääkin. Ja tietenkin se vaikutti suoritukseen. Soitot jaettiin kolmelle ns. kierrokselle, ei tarvinut soittaa putkeen. Onneksi. Mjoo. Kaksi muuta olivat tuttuja, mutta se ei auttanut kyllä yhtään.
Mozart meni miten meni. Ilman säestystä kökköä soittaa. Huilupaikat meni kohtalaisesti, vaikein rivi nappiin. Piccolojutut – no. Osa ok, osa ei.
Lopuksi meidät pyydettiin kuuntelemaan palautetta. Voittaja kerrottiin heti. En pettynyt, ainakaan paljon.
Mutta.
Tämänpäiväinen kokemus vahvisti omaa oloa siitä, että olen soittajana keskinkertainen. Mikä vituttaa sangen paljon. Millainen sitten olen opettajana? Joskus hyvä, joskus keskinkertainen. Jotenkin tuntuu, että niin kauan kun ei ole sitä VakkariDuunia, ei tule panostettua ihan täysillä. Mikä on tyhmää ja välillä sitä jaksaa tsempatakin.
Itsesääli/-arvostelukausi pääsi alkamaan taas, joten lisätään tähän nyt ne muutkin jutut. Mä olen liian pitkä, keskeltä turhan paksu, tyhmät hiukset, puhun hiljaa ja epäselvästi, myöhästelen ja vaikka mitä. Seuraava ajatus: olisinko mä onnellinen, jos olisin lyhyt ja laiha? Tai rikas. Tai mitä vaan muuta, kuin mitä nyt olen. Enpäs tiedä. Hiuksiin ja paksuuteen voin vaikuttaa ja sen teenkin. Puheeseen voi kiinnittää huomiota ja pyrinKin siihen. Ihminen voi komentaa itsensä olemaan ajoissa, joten sekin korjattavissa.
Hohhoijaa.