Tämän merkinnän voisi jättää laittamatta.
Koko tähänastisen päivän on ollut synkeä olo. Piti lähteä aamupäivällä jo kaupungille – en saanut itsestäni sitä irti. Piti siivota – se urakka vielä aloittamatta. Nukuin kyllä sikeästi eikä kisukaan herätellyt. Kuuntelin Sami Saaren Turistin melkein läpi ja löhöilin sängyssä. Nyt sitten istun sohvalla pukeissa ja juon beroccaa. Ulkona paistaa aurinkokin.
Viestin pitkin aamua yhden kaverin kanssa. Kysyin kuulumisia ja ilmaisin ihmetykseni sen johdosta, ettei tämä ole moneen viikkoon ollut missään kontaktissa. Niin. Hän on jutellut yhden tytön kanssa paljon, eikä ole vissiin muistanut olla kovin hyvä kaveri muille ihmisille. Niinpä niin. Ei ole ensimmäinen, joka lähiaikoina tehnyt noin. Sitten on pari niitä, jotka eivät enää vastaa viesteihinkään. Tuntuu vaan, että pakkoko mun jaksaa sitten. Toisaalta sitten on taas surullinen olo siitä, että ihmisiä häviää omasta elämästä noin vaan.
Äääh. Taas itkettää. Hormoonihirviö tässä hei vaan. En halua veljen näkevän mua tämmöisenä, joten naamapesulle.
***
Onneksi oon yksin nyt kotona. En kohta ymmärrä mikä mua vaivaa. Koko ajan saa olla kuivaamassa silmiä. Jospa koitan ryhdistäytyä.
***
En muuten mennyt sinne leffaan siis tänään. Eiköhän tuo pyöri hetken aikaa ainakin. Ehtii sit myöhemmin.
Mun mielestä on vaikeaa olla aikuinen. Pitää itse tietää, mitkä omista toiveista ja haaveista ja ajatuksista on järkeviä. Tietää missä mikäkin raja menee. Esimerkiksi juuri nyt kaipaisi sellaista ihmistä, joka sanoo, mitä mun pitää noiden työjuttujen kanssa tehdä. Ja tietysti ennustaja olisi kiva. Mulla ei ole hajuakaan, mitä teen vuoden päästä. Tai missä. Tuon takia juurikin harmittaa, kun veljen kanssa vuokrattiin tää asunto. Jos mä saan töitä muualta, veli joutuu joko etsimään tähän kaveriksi vuokralaista tai etsimään uuden kämpän.
Mutta kun niitä töitäkään ei todennäköisesti tosta vaan ole. Ja pelkkiä yksityisiä oppilaita en rupea haalimaan. Tän syksyn byrokratiaviidakko opetti sen.
Ihan liikaa ajatuksia päässä.