Konsertti meni hyvin, lapset soitti ok. Paitsi että se hankala lapsukainen ei meinannut edes puhua mulle. En antanut asian häiritä, kuten en tee tunneillakaan enää. Pidän järjettömällä energiavyöryllä ne soittikset sille ja tänään se kerran hymyili taas. Mä en käsitä, miksi se aina ensin yrittää soittaa niin laiskasti. Flegmaattisesti. Mutta olkoot. Me tehdään sen kanssa se tutkinto ja sitten onkin jo toukokuun puoliväli. Hurraa.
Työt on mukava asia ja työpaikka ihanin tähän mennessä. Mutta rankkaa se on. Minkälaista olisi ollut ilman niitä pienten ryhmätunteja. Who knows. Varmaan stressiä olisi ollut paljon muutenkin. Mutta päivät olisi olleet lyhyempiä. Hiukan. Jossittelu tässä tapauksessa on kuitenkin turhaa 🙂