Iskä soitti. Lähinnä sen takia, että kertoi avustaneensa mun taloudellista tilannetta (vaikka äidille ilmotin pärjääväni vielä). Puhuttiin niiden (ä:n ja i:n) huomenna alkavasta reissusta ja kissasta ja mun palovammoistakin.
Puhuttiin myös iskän äidistä, joka on sairaalassa odottamassa kuolemaa. Pöljästi sanottu oikeastaan. Mutta kun vanhainkotipaikkakin on jo annettu pois, niin eipä siinä nyt hirveästi enää ole muutakaan. Äidin kanssa eilen pohdittiin lyhyesti iskän fiiliksiä asian suhteen, kun se ei niistä juurikaan puhu. Ei se nytkään mulle niistä puhunut, mutta puhelu kesti kuitenkin n. 10 kertaa sen mitä normaalisti. Iskä kertoi myös, että mummu on päättänyt olla syömättä ja melkein juomattakin. Tekareita ei enää pidetä suussa. Turhat ne oliskin. Kasvojen iho on pehmeä, kun niitä koskettaa. Kädet on kuivemmat, koppuraiset. Sormet ei enää oikene.
Mummu oli tänään varmistanut, että onhan nyt tiistai. Eli jollain lailla mukana geimeissä. Vaikka ei juurikaan ole nähnyt/kuullut/maistanut mitään pariin vuoteen. Kohtalaisen ankeaa.
Edellisellä visiitillä äiti oli iskän seurana siellä. Mummu oli iskän mukaan ottanut heidän lähtiessä lujasti kiinni kädestä. Eilen taas oli ollut löysempi ote.
Ja keuhkoissa on ilmeisesti nestettä. Hengittää hankalasti. Se on isoin muutos nyt lyhyen ajan sisällä. Ei kuulemma muuten ole niin ”tapahtunut”. Mummu on myös sanonut, että isoja/radikaaleja tutkimuksia ei sitten enää tehdä. Kesän alussa tuotiin Hml:an, kun meni iho keltaiseksi. Silloin ei tehty sisätutkimuksia, päällipuolelta vaan.
Eikä ne kuulemma siellä sairaalassa sano, miten huono tilanne se loppujen lopuksi on. Että onko päivistä, viikoista vai kuukausista kyse.
Paha sanoa.