The Day That Music Died pt. 3

Tätäkään (pien)formaattia en ole oikeastaan koskaan pitänyt juuri minään, enkä ole kovin montaa sekuntia kyseisiä pätkiä katsonut, mutta tämä oli aivan pakko katsoa ihan silkasta mielenkiinnosta otsikkoa kohtaan. Nykyään, kun tupataan tyytymään musiikissa siihen mikä ensimmäisenä kävelee vastaan, piittaamatta juurikaan sen autenttisuudesta. Siinä syy muun muassa siihen, miksi Robinin, Kus..ka…kumar(?)..Kasmirin ja muiden pilipalipoikien suosio on niin jäätävän suurta nuorten piireissä. Kusmirhan ei varsinaisesti mene tähän "teinitähti" kategoriaan, mutta samaa paskaahan se on. Surullisempaa toki sikäli, että kyseessä on oikeasti aikuinen mies, joka määkii vadelmasta tehdystä veneestä, jolla se sitten hiihtelee ilmeisesti hankoon, tai mihin v****n lie? Omasta puolestani se voi soudella vaikka bermudan kolmioon ja hukkua siinä matkalla. Anywho, tämä noin 10 minuuttia kestävä pätkä tiivistää aika pitkälti sen, mistä teinitähteydessä on kyse. Alussa todetaankin heti, että teinitähdillä on aina oltava hittibiisi, vaikka ei osaisi laulaakaan. Teinitähdellä pitää myös olla kitara, vaikka se ei edes tietäisi mikä se on. Kyse on siis puhtaasta markkinoinnista musikaalistaiteellisesti kuuroille vatipäille, jotka tekevät juuri niin kuin radiossa sanotaan, koska "NRJ – SHIT MUSIC ONLY" on parasta mitä maapallolla on koskaan ollut. Plussana vielä se, että ei tarvitse itse tutkia asiaa, eikä tutustua itse yhtään mihinkään, kun radio tutustuttaa sinut paskaan puolestasi. Eikö olekin helppoa? Pointtinahan koko teinitähteydessä on se, että kyseinen lapsonen näyttää mahdollisimman hyvältä, jotta teinitytöt sekä valitettavasti kovin moni muukin sivuuttaa itse musiikin, kun ovat liian kiireisiä fantasioimaan artistista alasti heidän sängyssään. Liikaa ei kai myöskään heitä silti pidä alas ampua, sillä niillähän saattaa olla tunteet ja joku tissiposki pahoittaa kuitenkin aina mielensä, kun heidän ihqraxupoxuidoliaan solvataan. Fakta on myös se, että raha-ahneet levy-yhtiöt tekevät päätöksiä vain ja ainoastaan sen perusteella, mikä on tuottoisaa. Kaikki toimenpiteet, jotka kartuttavat kassaa mahdollisimman paljon ovat poikkeuksetta aina prioriteetti numero yksi ja se jos mikä tappaa musiikin. Studiossa istuvat muusikot, jotka nämä biisit tekevät sillä uhalla, että saavat potkut ovat kohdanneet urallaan moraalisen pääteaseman, josta ei tie ole enää kuin itse junan alle. Heidän on pakko tienata omakin elantonsa ja koska levy-yhtiön ahneus jyrää, niin heillä ei ole enää vaihtoehtoja. Ei tainnut Meriläisen Keijo tätä ottaa huomioon, kun nuorempana haaveili muusikon urasta. On valitettavaa ja äärimmäisen surullista, että tällainen toiminta on se, joka saa nykypäivänä suurimmalla osalla naisista sen majavan kokoisen vaahtokasan aikaiseksi. Taidan lukittautua viimeiseksi viideksi ja puoleksi vuodekseni, jos sitäkään kotiin kuuntelemaan korkeintaan hiljaisuutta, niin säästyisi edes osa aivoista sekä ehkä hyvällä tuurilla myös korvat, eikä se otsassa sykkivä jonkin sortin nahkainen instrumentti sykkisi aivan niin epäinhimillisiin mittoihin. Miksi populäärimusiikki sitten on niin järkyttävän tuottoisaa ja miksi sitä kuunnellaan? Pinnalliset syythän tuossa jo tuli varmasti harvinaisen selväksi, mutta musiikillisesta näkökulmasta katsottuna karu totuus on se, että suurin osa pop-musiikista noudattaa tiettyjä kaavoja, sillä ne on todettu helpoiksi kuunnella. Samoja sointukiertoja kierrätetään niin kauan kunnes joku ehkä joskus viisastuu ja tajuaa, että "minähän olen kuullut tämän jo 12345678 kertaa". Helpoksi tuon tekee se, että kun tuo piste tulee vastaan niin se jo äärimmäisen monta kertaa kulutettu kierto pyöräytetään ympäri tai vaihdetaan hieman järjestystä, jotta nämä edellä mainitut ihmiset kuvittelevat että pyörä olisi keksitty uudelleen. Levypomot raapivat mahaansa ja nauravat ringissä Hartwall arenan VIP loossissa leikkien ruokasotaa kaviaarilla, kun jälleen ollaan satojen tuhansien eurojen edestä kusetettu musiikkikulttuuria. Sell your soul for nickles and dimes…